Mieleen jääneitä viisauksia,

jotka pysyvät yhä muistissa ja ne on todettu myös

paikkansapitäviksi, kuten

Numero 1.Eläinlääkäri Eero Remeksen sanomana:

Kun ihminen oppii jonkun asian tavallaan, tyylillään, hän tulee sokeaksi.

En tarkalleen muista minkä asian yhteydessä se sanottiin, mutta se on tullut eteen aina uudelleen ja uudelleen arkielämässä.

Navetassa se sanottiin, kun hän lääkitsi lehmää, jonka utareliivejä päästelin irti maitonäytettä otettaessa. Kun huomasin liivissä pientä korvattavaa, en löytänyt saksia langan katkaisemiseen ja katkaisin langan hampaillani.  

Niin, siinä hän tämän sanoi:

 – Älä hampailla katkaise, siinä voit tuhota hampaasi, voi vaikka paikat irrota.

Tämä oli ajattelemattomasti tehty, mutta asiallinen huomautus, josta olen usein todennut miten ihminen jää junnaamaan entiseen tyyliinsä eikä osaa etsiä uusia tai helpompia konsteja. Sokeaksi siitä tulee.

Numero 2.

Kansakoulussa kirjoitin aineen, jonka aihe oli JOSPA OLISIN RIKAS.

Tätä aihetta oli jotenkin jo aikaisemminkin käsitelty, ja siinä se mielikuvitus alkoi laukata. Nyt ovat unelmat vain jos-sanan takana.  

Niin peuhasin mitä tekisin, mitä ostaisin ja miten eläisin onnellisesti.

Kun opettajani palautti ainevihkoa, hän sanoi lopuksi nuo armon sanat:

Mitä se hyödyttäisi ihmistä, vaikka voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon.  Mitä se hyödyttäisi?

On haaveiltu rikkaudesta, voitoista ja jopa maailman valloituksesta ym.

 Juuri tämä aika on pannut ihmiset hamuamaan paremman toivossa, etsimään asemaa rikkauden ohessa kuin myös valtaa ja omaa määräystä toisen ihmisen suhteen.  

Aino Kallas: Maailman sydämessä

Aino Kallas os. Krohn syntyi 9.8.1878 ja kuoli 9.11.1956

Tämä on Silja Vuorikurun kirjoittama elämäkerta.

Helsinkiläisen sivistyneistön ytimessä kasvanut Aino Krohn avioitui virolaisen tutkijan ja poliitikon Oskar Kallaksen (1868–1946) kanssa juuri kun oli ehtinyt aloittaa kirjailijauransa. Seurasi muutto Tarttoon ja uuden kielen ja kulttuurin opettelu. Ne Aino Kallas oppi niin hyvin, että hänestä tuli osa kahden maan kirjallisuushistoriaa. Keskeiset aiheensa hän sai Viron historiasta ja kansankulttuurista. Viron itsenäistyttyä Oskar Kallaksesta tuli maansa Lontoon ja Hollannin-lähettiläs, jonka puolisollekin aukeni uusi elämä kansainvälisen diplomatian seurapiireissä.

Luettuani kirjan en oikein ollut varma pystynkö tästä saamaan mitään irti.

Paksua kirjaa oli vaikeaa lukea petissä ja alkuosa käsitteli sisältöä ym. kirjailijan alkutaipalelta, enkä saanut siitä otetta.

Rehellisesti sanottuna minua kiehtoi enemmän Aino Kallaksen suhde Eino Leinoon, joka tapaili usein ihastustaan salaa.

Samoin ihmettelin kirjassa koko ajan kulkenutta juonta, joka ns. polveutui Raamatun lukujen ohessa elämään ja kirjailijan kertomuksiin.

Oliko raamattu ainoa siihen aikaan (1800- ja 1900-luvun alussa) luettu kirja?

Kun etenin kirjan lukemisessa, yhä enemmän huomioin miten paljon Kallas kirjoitti omia tuntemuksiaan päiväkirjaan mm. Pietarissa asumisessa. Siellä hän ei viihtynyt ja kun ensimmäinen lapsikin syntyi ja toinen raskaus kohta perään ”tyrmistytti.”  Suurelle halulle kirjoittamiseen ei löytynyt aikaa.

”Aino oli Pietarissa masentunut nuori äiti.”  Hänen esikoisrunokokoelmansa ”Kirsti” ja ”Sielunkuvaus” tulivat valmiiksi keväällä 1902, jolloin Aino odotti Lainea ja lapsiluku lisääntyi. En ihmettele miten vaivalloista hänen kirjoittaminen perheen äitinä oli, kun vielä kustantaja Werner Söderström sen hylkäsi. Otavasta tuli sitten kustantaja. Aino kirjoitti Kirstin Kallaksen nimellä, vaikka olikin vannonut säilyttävänsä Aino Suonion nimen.

En pysty erikseen käymään läpi runsasta tuotantoa, vaan yksi tähänkin päivään liittyvä tärkeä on sananvapaus.

Aino Kallas oli kutsuvieraana PEN-klubinpäivällistilaisuuteen, jossa hänen teoksien mm. The White Ship tasoa kiiteltiin. Kielteiset arvostelut tuottivat Kallakselle surua. Koskenniemi arvosteli Kallasta ja aviomies Oskar Kallaksen työura oli hämärän peitossa. Elämä oli hyvin sekaisin.

V.A. Koskenniemi ei liittynyt Ainon kiittäjien joukkoon, häntä nimenomaan ”hermostutti romaanien vanhahtava tyyli,” vaikka hänen uuteen tyyliinsä oli jo totuttu. Vuosikymmeniä kestänyt kirjeenvaihto Anna-Maria Tallgrenin kanssakaan ei saanut riittävää kannustusta.

Aino Kallas sai tiedon Eino Leinon kuolemasta Amerikan matkalla tammikuulla v. 1926, sen oli ilmoittanut Helmi-sisar ja se pidettiin perheeltä salassa. Leino kuoli 47 vuoden ikäisenä ja hän tunnusti ”Rakastin häntä niin syvästi.”  Aino ei voinut surra Leinoa julkisesti, ”suhde oli pysynytkin useimmilta salassa eikä hän pitänyt yhteyttä pahoin alkoholisoituneeseen Leinoon enää vuosiin. Rakkaus runoilijaan ei ollut enää koetellut Ainon ja Oskarin välejä, mutta Aino mietti pelokkaana miten pahoin kuolin uutinen repisi arpeutuneita haavoja. Näin ”Luolan korva-novellin” sanat muuttuivat yhtäkkiä ajankohtaisiksi.” Oskarin kohtaaminen häntä hermostutti, koska Oskari oli ajatellut Leinon kuolin uutista paljon ja aviopuolisot riitelivät rajuimmin kuin vuosiin. Oskar syytti ”Olet sielussasi hänen leskensä.”

Aino Kallas matkusteli ja kierteli maailmaa etsien rauhaisaa paikkaa kirjoittamiselle. Ikää karttui ja Aino sairasteli.

En todella pysty käsittelemään Aino Kallaksen laajaa tuotantoa, jota kiitettiin ja moitittiin niin täällä kotimaassa kuin Virossakin. Häntä nimitettiin lehtikirjoituksissa ”kahden kansan kirjailijaksi.” Saat paremman kuvauksen lukemalla kirjan

Maailman sydämessä.

Vaikka liikkuisi

Vaikka miten osaisi olla kiinni tässä ajassa, me vanhukset olemme silti hukassa, sanoisinpa, olemme pulassa.  

Olemme jääneet ulkopuolelle huimaa vauhtia etenevästä kehityksestä. Kenen syy?

No, tätä omaa itseämme ja nykyaikaa, jonka perässä ei enää pysytä. Siihen on tietysti ensisijaisesti tämä ikä, tämä väistämätön vanhuus, tämä liian nopeasti elämäämme tullut tietokoneaika, joka on meidät yllättänyt.

Eikä vanhaan, menneeseen ole paluuta.

Tästä johtuu, että emme kaikki osaa käyttää näitä vempaimia. Monilla meistä muisti on heikentynyt, asiat eivät hoidu ” kuin silloin ennen.”

Pankit esim. aiheuttavat hämmennystä. Rahaa tuotiin ennen tilille ja nostettiin tililtä, laskut maksettiin ja kyseltiin pankkitytöltäkin ihan sivumennen ”riiuuasioita.” Kuitit kirjattiin ylös, napitettiin tiiviisti kansioihin ja sitten verrattiin vielä, että kassakin kävi.  

Voi niitä aikoja!  

Eikä ihme, että olemme jääneet ns. paitsioon, pois tästä humusta.

Olen kuullut monen ikäihmisen sanovankin, ”en tarvitse tietokonetta, en opi enkä opettele enää.” Hyvä niin, jos tulee ilman toimeen eikä auttajia ole lähellä esim. tietokoneen käytössä.

En itsekään olisi pystynyt ymmärtämään tämän ihmevekottimen tuomaa tarpeellisuutta ja nopeaa tiedon saantia senkään vertaa, ellen olisi vakavasti sairastunut ja sain aikaa opetella. Järki oli jäässä, en osannut tehdä mitään. Olin todella eksyksissä ja masentunut. Mutta ihme kyllä läheiset auttoivat, sain tietokoneen, sen avulla opin sanoja ja lauseita. Sain paljon entisyyttäni takaisin.

Ja kiitos, että olen saanut auttajia, saanut opetella ja jopa vähän oppinutkin!

Tähän väliin (aiheesta poiketen) on pakko kertoa Alexander Stubbin sanoneen jostakin tuolta politiikan puolelta, ”kerroin miltä minusta tuntui.” Sanonta kalahti juuri minuun, kuin olin tässä sairas kertomuksessani sanonut, miltä minusta tuntui.  

On erittäin harvinaista, että poliitikko tunnustaa, eikä syytä eikä etsi syitä kanssaihmisistä, vaikka joku olisikin hänelle pahan mielen aiheuttanut. Tämä ei ole kaikille itsestään selvää. Usein sanotaan

asiat kieroillen, kaartaen, vaikka tarkka kuulija(lukija) kyllä osaa asiat ottaa selville.   

Totuus on parasta sanoa politiikassakin, vaikka huomaa usein asioita sievisteltävän, puhuttavan kuin kaikki olisi ok, vaikka sielua jäytää esim. pettymys, epäonnistuminen.

Tylyt sanat ja pahasuopaisuus ovat lisääntyneet, joilla turmelemme niin oman kuin toisenkin mielenrauhan. Tämä tauti ja tapa ovat levinneet syövän lailla ja sitä ei pysäytä mikään.

Meinasin sanoa ”kuin nälänhätä ja sota.”

Pula-ajasta oli paljon opittavaa.

Nyt, tämän etenkin juhlavuoden aikana, olemme saaneet paljon tietoa jota-ajasta. On kirjoitettu kirjoja, on haastateltu rajan pinnassa asuvia ja vielä heidän muistissaan pysyneitä kokemuksia. Oliko muuten asiat niin arkoja, ettei uskallettu niistä kertoa, ehkä.

Jos onkin jotain kauheuksia kerrottu, ovat kyyneleet pulpahtaneet silmäkulmaan. Sopeutumista tähänkin tarvitaan. Tämä maa on hyvä paikka elää!

Raihnaisuus

                         Tästä se sitten äläkkä nousi.

Liikkumattomuus on vaara, joka tekee meidät kömpelöiksi, saa olomme ja mielemmekin raihnaiseksi ja saattaa jopa tappaa!

On todettu ennen vanhaan arkisen työn teon riittävän liikuntaan, eikä ole tarvinnut noin vain etsiä muita muotoja pitääkseen itsensä kunnossa. Väsymys nukuttiin pois eikä unettomuudesta tullut riesaa kuin nyt, kun emme väsy emmekä liiku tarpeeksi.

Työt ovat kaikkine vempaimineen helpottaneet elämää, sen tiedämme ja siksi yritämme saada niin lihakset kuin niveletkin töihin.   

Jäsenet liikkumaan, veri kiertämään vaikka vähänkin.

Tutkimukset osoittavat, että ”liikunta vahvistaa aivojakin monella tavalla” Jos ei kroppaa rasiteta eikä saada työstä liikettä, sitä on vain itse kunkin mietittävä miten jäykkyys ja raihnaisuus saadaan kehostamme pois.    

Huom. tämä koskee vain terveitä tai itsensä terveeksi tuntevia!

Olin mielissäni, kun keksivät ”hulahula” hommat vai voiko sitä tanssiksikin ihan kutsua, kun pääasia on saada ihmiset liikkumaan, nivelille töitä, musiikkiin mukaan tai ilman.

Nyt olisi tärkeä tietää, saatava edes joku kertomaan, mitä se sai aikaan, virkistyikö, vai oliko siitä yleensä mitään hyötyä arkielämään.

Omalta kohdaltani voin vakuuttaa, että kun olin vielä kunnossa, sain jumppailloista vireyttä ja uutta voimaa töihin. Nyt ne ovat vain muistelua niistä ajoista, mutta tänäänkin venyttely ja pikkuliikunta tuovat vähäistä virkeyttä.   

Siis liiku jos se on vielä mahdollista, vaikka pienin elein! 

Luettuja kirjoja 2.

Aila Meriluoto

runoilija, kirjailija ja suomentaja (synt. 1924).

Puoliso Lauri Viita (1948-1956 ) ja Jouko Paakkanen (1928-2004). 

Hän oli Pieksämäen yhteiskoulun rehtorin K.A. Meriluodon tytär.

Muistan keskikouluajalta, kun me ”junalaiset” tarvitsimme rehtorilta todistuksen, jolla sitten lunastimme koululaislipun VR:tä. Kun en saanut todistettavaa lippua koulun kansliasta, rehtori Meriluoto pyysi mukaansa hakemaan se hänen kotoaan, joka oli vähän matkan päässä samalla Keskuskadulla. Niin menin ja sain junamatkaan oikeutettavan todistuksen. Koti oli kaunis ja siisti puutarhoineen ja kukkaistutuksineen.  

Meriluodon äiti oli saksankielen opettaja ja Sirkka sisko muutamaa vuotta Ailaa vanhempi.

Ailan intohimona oli lukeminen, jota varsinkin äiti paheksui. ”aina nenä kirjassa.” Se oli yleisesti muutenkin sille ajalle turhuutta. 

Myöhemmin tulivat runot ja kirjoittaminen.    

Aila kertoo, että ”äitini oli suuri vaaleanpunainen nainen.”

                               Mekko meni taululle                  

Kirja alkaa ”lähtö muistamiseen, kun ikkunoita laudoitettiin ulkopuolelta umpeen.”

Aila kertoo: ”Meitä piiskattiin kun rähinä kävi liian häiritseväksi ja aina se oli äiti. Tuntui kuin jokin turvallisuus oli pettänyt. En tiedä tuliko meistä kilttejä, ainakin meistä tuli nitistettyjä. Minä en osannut mitään enkä oppinut mitään. Istuin kyyryssä ja kirjoitin. Minussa heräsi farisealainen tunne: Mehän ollaan parempia kuin nuo muut.” Pieksämäellä vallitsi kastijako, oli Rossit, Sepät, Weijot, Siivoset. Ei Hjeltit, Morjat, Mannermaat… oli olemassa vielä kermojen kerma.

Aila joutui kerran taululle ratkaisemaan matematiikan laskutehtäviä opettajana Eero Rossi käskystä ja Ailalla uusi mekko, jossa melkoisesti kasvunvaraa. Tämä opettaja oli kertonut kotonaan illalla, että Mekko meni taululle.

Nuori runoilija oli haaveidensa kanssa yksin, mieluummin vetäytyi omiin oloihinsa.   

Sota syttyi ja isä vaihtoi virkamiehen formunsa ja ajoi Citroenillaan ympäri pitäjää jakaen lkp- määräyksiä. Aila kertoo:

”Marraskuun viimeisenä aamuna alkoivat sireenit soida kesken matikan tunnin. Hätäisesti juostiin tiheinä laumoina joka suuntaan kirkonkellojen jo läpätessä vaara ohi – merkkiään.”

Radiossa oli jo ilmoitettu, että Neuvostoliiton armeija on aloittanut hyökkäyksen rajan yli Suomen puolelle. Isä kiinnitti nastoilla seinään kartan sitä mukaa, kuin ryssän joukot tunkeutuivat rajan yli.

Koulun käynti keskeytyi ja yhteiskoulusta tuli kenttäpostikonttori, jossa mm. Ailakin lajitteli rintamalta lähetettyjä kirjeitä. 

Myös kotiin majoitettiin sotilaita, Takaniemi, jonka rehtori isä oli ostanut ja rakennuttanut sinne huvilan, oli miehitetty.

Ja Aila kertoo: ”Joulukuun alkupäivinä pääsimme ripille eikä kirkon suuria ikkunoita voitu pimentää ja siksi toimitus tapahtui valoisan päivätunnin aikana. Minulla oli pitkä valkoinen puku, sekin ”mekko meni taululle tyyliä.”

Jouluaattona, kun leipuri Saarisen ulkokuusen kirjavat lamput syttyivät, ne näkyivät ruokasalin ikkunaan, silloin istuttiin jouluaterialle.  Pommituksia pelättiin Pieksämäen risteysaseman vuoksi. Äiti joutui illaksi asemalle muonittamaan rintamalle meneviä sotilaita. Kuutamoyöt olivat pahimpia, kun sireenien ulina taas herätti. Jotenkin sotaan tottui, etenkin lapset tottuivat, etsivät oman soppensa, jossa pystyvät elämään edelleen.  

Koulu alkoi heinä- elokuun vaihteessa, uusia oppilaita, Karjalasta tulleita evakkoperheitä ja tanssikonventissa soi yhtä mittaa ” hei Karjalasta heilin minä löysin.”

Aila etsi salaa lukemista, hän oli ystävystynyt kiinteästi myös koulukaverinsa Kirsti Ortolan kanssa.

Yhteiskouluajastaan Aila kertoi istuneensa Markkasen Kirstin

(Rusin Kirstin)kanssa toisessa pulpetissa, ensimmäisessä istui kaksi poikaa Rietu ja Olli, jotka kääntyivät yhtä mittaa katsomaan ja sanomaan jotain, joku opettaja huomautti: ”Jutelkaa vasta koulun jälkeen.” Toinen pojista kääntyi ja kuiskasi, että tavataan Tienristillä kolmen aikaan.   

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6.1941. Lottia komennettiin erilaisiin tehtäviin mm. ensiapukursseille ja tykkien jylinä kuului Pieksämäelle asti.

Lottatytöt heilastelivat upseereitten kanssa, kuiskailuja riitti.

Kuolema oli lähempänä kuin koskaan. Rehtori tiedotti aamuhartauden jälkeen ketkä koulun oppilaista olivat kaatuneet rintamalla. ”Meidän luokan pojista kaatui yli puolet.” Ruuasta oli puutetta, tarinoita liikkui saksalaisista ja saksa

Ailaa kiinnostivat muut jutut. Sitten ongelmaksi tuli likinäköisyys ja hän rupesi käyttämään laseja. Äiti totesi, paljon puutteita. Jatkosota pitkittyi, mustanpörssin kauppa kukoisti, kaikkea ruuaksi kelpaavaa etsittiin luonnosta. Sirkka sisko toi luettavaa mm. Rainer Maria Rilken runokirjan, johon Aila rakastui.

Jokainen 16 vuotta täyttänyt oli työvelvollinen ja Aila jäi Sirkan kanssa Takaniemeen rehtori isän työntekijöinä. Pyhitystä saivat särkiä ja ahvenia henkensä pitimikseen. Ailan mieli paloi pois Pieksämäeltä pois, pois, eikä aikonut osallistua edes yo- kirjoituksiin. Hän käveli joka ilta yksinään kuuromykkäkoululle asti,

Pyhityn rantaan. ”Tiesin kuolevani. Tiesin, että Suomi kuolee”

Oma kahdeksasluokka (yhdeksän oppilasta) oli muodostunut kuitenkin tärkeämmäksi yhteisöksi jopa Ailalle.   

Penkinpainajaisiin Maavedelle ajoivat junalla ja pikarillinen makeaa viiniä oli varattu jokaiselle. Kirjoituksista tuli yleisarvosanaksi laudatur.

Tyttöjä meni työleirille, jossa opeteltiin leipomaan, tiskaamaan ja laittamaan ruokaa. ”Aina oli jotain kärähtänyt.” Juhannuksena oli lomaa ja lakkiaiset. ”Oli kummallista palata Pieksämäelle, vaalean puutarhan ympäröimään taloon. En oikein löytänyt sieltä itseäni.”

Vanhempani olivat kai luulleet että vahvistuisin ja kauan eläisi, kun menisin oikeitten ihmisten hommiin.

Tartuin sisareni käteen ja astuimme junaan ja Helsinkiin opiskelemaan.  

Aselepo tehtiin 5.9.1944.

Nämä molemmat kirjailijat niin Helena Anhava kuin Aila Meriluotokin joutuivat sodan kokeneiksi, jotka uskalsivat kirjoittaa

omat juttunsa. Miltä tuntuu, miten selvisin.

Jotkut ovat paheksuneet heidän kertomia asioita esim. kotioloista, mutta en tiedä miksi pitäisi kaunistella ja hyväksyä kokemaansa vaikenemalla. 

Luettuja kirjoja 1

Helena Anhava 

Toimita talosi              

muistijälkiä

Helena Anhava (synt.1924) on Lauri Pohjanpään tytär, runoilija kirjailija.  puoliso Tuomas  Anhava

Kun sattuu löytämään mielenkiintoisen kirjan nimen, kuten tämä 

Toimita talosi, se herättää heti uteliaisuuden ja se on luettava.

Tässä on myös hyvä muistutus meille paljon kotiinsa tavaroita keränneille HÄVITÄ TURHAA TAVARAA!

Ja sitten Helena Anhava:

Ensilehdellä jo maininta, ”Pidän tuosta ilmaisusta. Toimita talosi. Käsitän sen kahtalaisena: aineellisena ja henkisenä. Hävitä rojusi, ettei se jää jälkeenjääneitten tehtäväksi. Selvitä välisi eletyn elämän ja maailman kanssa. Turhaumien ja niitten aiheuttajien. Lapsesta asti olen miettinyt kuolemaa, ehkä sen suhteen oli jonkinlaista kotikenttäetua, koska isä joutui pappina niin paljon siunaamaan sukulaisia ja ystäviä.”

Meillä on sitä rojua, sitä turhaakin, jota emme kohta enää ehkä tarvitse, eikä se mahdu enää mihinkään, nyt on viimeinen hetki hävittää, tai lahjoittaa pois.

                           Aloitetaan lapsesta ja Risto Rasan runo:

”Ehkä lapsi katsoessaan minuun

näkee sen lapsen, joka joskus olin.

Ja on kuin olisin jotakin saanut anteeksi.”

Jatkan Anhavan kirjasta:

”Miten paljon lapsi, pienikin, tajuaa, vaistoaa, ymmärtää

intuitiivisesti. Hän ei niinkään aisti sen avulla mitä sanotaan vaan mitä jätetään sanomatta. Hän kuulee sävyt ja vivahteet, kuulee millä sävyllä vanhemmat ja sukulaiset puhuvat muista sisaruksista, millä hänestä.”   

Tähän tekstiin minä ihastuin. Sitten jatkuu suku ja isästään Helena Anhava sanoo: ” Isäni oli lapsuuteni tärkein ja turvallisin hahmo. Hän vain kevyesti kohotti mustia pensasmaisia kulmakarvojaan ja heti sitä tiesi missä rajat kulkevat. Äiti oli herkkä aavistelija ja uniennäkijä, jolle hänen oma äitinsä oli valinnut talousopettajan ammatin.  Äiti kasvatti, isä antoi kasvaa.”

Anhava pohtii kirjassaan ns. ongelmanuorten taivalta ja kertoo, ”kun tunteita loukataan, käännetään järki itseä vastaan. Moni lapsi tarvitsee aikuisen, joka näkisi rivien taakse ja viestittäisi; et ole niin epäonnistunut kuin luulet olevasi.. Kun puolustan lasta, itseänikö puolustan? Ehkä niin. Erilaisuuksia on puolustettava, maailmassa joka ei koskaan tule täysikasvuiseksi.”

Anhavan kouluajan muistikuvat eivät olleet valoisat. Sitä tummensi sota-aika ja mm. Sääksmäki evakkona. Kouluvuosi supistui noin puoleen toista kuukauteen elokuussa -40, jolloin pikaisesti hapsittiin koko vuoden kurssi. Sodan vuoksi kevään 1940 ja 1942 abiturientit pääsivät kirjoittamatta ylioppilaiksi.

Syyskuussa 1944 solmitun välirauhan sopimuksen 21.artiklan mukaan Suomi joutui lopettamaan mm. suojeluskunta- ja Lotta Svärd-järjestöt. Karut kertomukset jatkuivat ja Helena Anhava pohti, mitä tekee ihminen, joka ei tunne osaavansa mitään? Rupeaa kirjoittamaan.  Kun ihminen kirjoittaa kipeistä asioista, ei kyse ole syyttämisestä tai hyvityksen velkomisesta, vaan sen kertomisesta miltä on tuntunut.

Lauri Pohjanpää vihki Tuomaan ja Helenan kotona Lauttasaaressa.

Siellä Tuomaan äiti ilmoitti, että ”niin, hautapaikkaa teidän ei sitten tarvitse ostaa, meillä on hautapaikka sekä Kokkolassa että Helsingissä. Tuomas räjähti nauruun, minä sanoin kainosti, että ehkä emme juuri sitä olleet aikoneet ensimmäiseksi ostaa.”  Avioliitto Tuomas Anhavan kanssa oli varovaista elämistä ja yhteistyö toimeliaan anopin kanssa joskus vaikeaakin.”

Suku ja ystävät saavat Helenan arvioinnissa ilman pienintäkään kohteliaisuutta. Se kerrotaan mitä koettiin ja miten kaikki koettiin.  

Kirjassa on myös paljon historiaa, kovia kokemuksia sota-ajasta, tapaamisia kirjailijoiden kanssa kuten Antti Hyry, Ale Tyni ja V. A Koskenniemi, Marja-Liisa Vartio ja Eino Leino,

Helena Anhava kertoo tavanneensa Eeva Kilven Kekkosen itsenäisyyspäivävastaanotolla syksyllä -71, koska Murheellinen oli juuri ilmestynyt. Kirjailijat eivät yleensä sano toistensa töistä mitään, mutta Eeva halusi siellä silkkien ja taftien kahinoissa hän sanoi ”Miul ku ei ollu kelle sitä sannoo, niin mie kiitän Jumalaa.”

Tuore runoilija Aila Meriluoto (synt. 1924) herätti yleisön Lasimaalauksellaan, (1945) runoja Tältä kohtaa, vuosilta 1975-2004.  Se oli menestys!    

Myöhemmin hänen kirjassa Mekko meni taululle, jossa myös lapsuus- ja kouluajan kokemuksista Pieksämäeltä, juuri sieltä minulle tutusta ympäristöstä.

Näistä tunnetuista kuin muistakin sen ajan kirjailijasuuruuksista olen saanut lukea omasta kirjastostani Jäppilästä. Mikä parasta, saan lainatuksi noin vain lennossa kaikki haluamani kirjat melkein mistä vaan. Se on hienoa!

Paljon olen saanut lahjaksi juuri haluamiani kirjoja, kiitos niistä.     

Syliä vaille jääneet

Me kolme kymmen luvulla syntyneet olemme jääneet ilman äidin syliä isän sylistä puhumattakaan. Uskallan sanoa, että miltei poikkeuksetta näin on ollut.

Kun olen asia kysellyt, kukaan sinä aikana syntyneistä ei muista olleensa äidin sylissä, ehkä vain rintaruokinnan ajan.

Isäni purjehti kolme eri reissua Amerikassa ja väliin syntyi lapsia. Minunkin vanhemmat olivat työstä väsyneitä, kiireellisiä ja uudesta tulokkaasta iloittiin?  

Äitini kertoi, että olin v.1935 heinäaikaan ripustettu suolla aidan seipääseen, kun käärmeitä pelättiin. Isä niitti kynkkäviitakkeella takkuheinää ja toiset haravoivat, kokosivat vanhempien sisarusten kanssa rukoihin yöksi, eikä kukaan joutanut sylivauvaa vahtimaan. Oli kuulemma kesähelle ja muutama lehmäkin odotti illalla lypsäjää. Sitä ennen vanhimmat siskoni olivat jo etsineet lypsettävät lehmät metsästä kotitarhaan ja hätistelivät kärpäsiä äidin lypsäessä.   

Ei minunkaan 50- 60-luvulla syntyneitä lapsiani ehditty syliin usein ottaa. Kopan reunoille asettelin kuvalehdistä kuvia, joita jaksoivat aikansa ihmetellä.

Onneksi meillä oli Martta-mummo, joka auttoi ja kiikutteli lapsia meidän ollessamme esim. navetassa. Hän oli pelastus! Kiittämisen aihetta oli. 

Olen nähnyt kuvia ja Siikamäen asemallakin näin rajalta tulleita evakkoperheitä, jossa äidit pitivät sylissään vauvoja. Syli oli turva, äidillä toivo. Talvipakkasellakin evakot ahdettiin ikkunattomiin ja kylmiin härkävaunuihin, koska oli kiire pois sodan jaloista. Ensin taivalta oli tehty kävellen, joskus ehdittiin ottaa hevonen, jolla sitten päästiin juna-asemalle ja turvaan sodan jaloista. Isät taistelivat rintamalla ja koti oli jätettävä, mukaan vain se minkä jaksoi kantaa. Kävelymatkalla lapset juoksivat perässä, mutta sylivauvat saivat turvan äidin sylissä.

”Äidit vain nuo toivossa väkevät...” Lauri Viita.  

Olisiko meistäkin tullut välittävämpiä, enemmän empaattisempia ja

toisesta huolehtivampia, jos meitäkin olisi ehditty pitää enemmän sylissä?

Kysymyksiä - vastauksia

Taajamassa asuva perheen äiti neuvoi pikku tyttöään, jolla oli tapana kipitellä kylissä, jossa asui etupäässä uteliaita vanhuksia ja totta kai naapureiden lapsetkin olivat mukavia leikkikavereita.

Kun tyttö, olkoon vaikka Kati, kertoi äidilleen mitä häneltä kysyttiin kylillä,

äitiä alkoi huolestuttaa, mitä tuo lapsi saattoikaan kertoa heidän kotiasioistaan.

Eikä lasta voitu kieltää eikä varoitella, koska hänen puheripulinsa siitä vain yltyisi. Äiti sanoi, että jos ei kysytä, ei ole pakko vastata.   

Mummon luo kipittänyt, vasta ässää etsivä Kati, sanoi heti ovesta päästyään, jot ei kytytä, ei ole pakko vatata.

Mummo hämmentyi ja kysyi uudelleen, että mitä? Niin tyttö toisti vielä kuuluvalla äänellä, jot ei kytytä, ei oo pakko vatata.

Vielä enemmän mummoa ihmetytti, mitä tuo tyttö oikein puhuu, kun ei vielä ässäkään onnistu.

Hetken Kati viipyi katsellen ympärilleen ja säntäsi naapuriin.

Mummo ihmetteli tytön sanomista, mutta sitten ymmärsi kuka oli neuvon lapselle antanut. No, vanhemmat tietysti näin opastivat lastaan, eikä suotta, kun yleensä naapurit utelivat kaikenlaista, eikä tässä taajamassa salaisuudet kauan kulkeutuneet paikasta toiseen.

Sanotaanko, viisas neuvo.

Minun kotipuolessani ei paljon asioita piiloteltu, vai lieneekö niitä edes salaisuuksiin asti ollutkaan. Kyläläiset kertoivat, ihmettelivät kyllä, että miten se noin. Jos joku nähtiin juovuksissa, se ei ketään hetkauttanut, jos mies putosi mopon selästä, se autettiin ylös ja vietiin kotiin. Jos peräkamarin pojalta lähti akka, sen jo vikkelät olivat jo arvanneetkin joskus tapahtuvan.

Ei paljon kyselty, seurattiin kyllä ja vastaukset saatiin elävästä elämästä.

Kylä eli omilla ehdoillaan omalaatuista elämäänsä.

Kohtaamisia

Jotain sentään olen katsonut televisiosta, kun löysin kandit, nuorien   

lääkäriksi valmistuvien joukkion, jotka tutustuivat sairaalassa tulevaan vaativaan työhönsä. Ja mitä siinä erikoisesti teroitettiin, ainakin minun mielestäni ihmisen, potilaan kohtaamista. Mitä siinä pitäisi huomioida?

Kun ja jos on varsinkin kysymyksessä vaikea tapaus, siinä erikoisesti lääkärillä on ratkaiseva rooli.

Olen joutunut tämän pitkän sairauteni aikana monien lääkäreiden kanssa tekemisiin ja heistä on jäänyt niin miellyttäviä ja asiallisia kuin tympeitäkin kohtaamisia muistiin, vaikka sitä vanhaa kunnon ”kunnanlääkäriainestakin” olen tavannut.

No, kaikista jotenkuten selvisin, vaikka liika lääkitys aluesairaalassa meinasi viedä ja melkein veikin minut myrkytystilaan, jota ei silloinen lääkäri koskaan myöntänyt, vaikka yliopiston lääkärin kehotuksesta teinkin valituksen potilasasia-asia neuvottelukuntaan, eikä sitä käsitelty. Surullisin kohdallani, kun jouduin halvaantuneena näyttämään kävelytaitoani epilepsialääkärille ja hän ihmetteli äkäisesti, ettekö tosiaan pysty kävelemään tuota suoraa viivaa myöten ettekö todellakaan pysty. En pystynyt.

Ellei tyttäreni ja hoitaja olisivat minua saattaneet huoneesta ulos, en olisi itse päässyt. Toivottavasti ei tänä päivänä tapahdu tallaista.

Potilaallakin on kyllä vaisto nähdä lääkärin suhtautuminen. On kiire eikä potilaan kysymyksiinkään ehditä vastata tai hän ei uskalla tai muista kysyä. Jos on tarvis, olisi hyvä ollakin potilaalla tai saattajalla ihan lista kysymyksistä.

Ja vielä jatkan tästä vanhuuden höperyydestä.

Kun kerroin pojalleni miten sain pulssini nousemaan ja kuntopyörällä ajaminen onnistui, Matti huomautti, ettei enää ole aiheellista tässä iässä rynniä eikä kuntoilla yli kestokyvyn, eikä uskotella jaksavansa niin kuin nuorena. Ei, nyt vain pientä liikuntaa, mikä tuntuu hyvältä.  Asustaako meissä kehumisen vimma? Hyvä muistuttaa. Ei olla enää nuoria!  Se aika jo meni.

Kuitenkin kuuntelin ja katselin

Aikomukseni oli kirjoittaa enemmänkin tästä flunssasta, mutta nyt tulivat uudet asiat, kun kuuntelin valtiopäivien avajaisissa presidentin ja eduskunnan puheenmiehen pitämiä puheita.

Ja mikä sanoma oli tälle Suomen kansalle?

Täyttä asiaa, oikeata asiaa. Muistutusta tästä tilanteestamme alkaen 100 vuotiaan historiasta ja hyvää tahtoa kaikesta mitä eteen tuleekin.

Ihan kuin uutta ja ennen kuulumatonta. Voi tavaton!

Tässä kännyköiden ja älylaitteiden räpläämässä eduskunnassa, jossa olisi otettava asiat vaikeuksista huolimatta rehellisesti ja omaa etua ajamatta ratkaistaviksi.

Että presidentin ja puhemiehenkin oli kerrottava, miten tärkeää ja vastuullista työ on nyt ja tulevaisuudessa. Ihan kuin eivät olisi näistä asioista tienneet tai monissa puheissa kuulleet. Tietysti muistutus on paikallaan.

Minäkin vähän asioita seuranneena hämmästyin, eivätkö tehtävät ole jo eduskunnalle tuttuja. Eivät tunnu olevan. Vielä on pakko muistuttaa, kun presidentti sanoi, että ”tämän päivän hyvin vointi voi olla huomisen hyvinvoinnin pahin vihollinen.”  

Ja kuinka ”olemme oppineet haukkumaan toinen toisemme” 

”Tulette olemaan perustuslaillisten perimmäisten kysymysten äärellä, työnne ei tule olemaan vailla tuskaa.”

Vakavaa sanottavaa ja toivottavasti myös asiat on ymmärretty.

Puhemies Louhela totesi mm. ”Viestit levittävät kaunoja, loukkauksia ja pelkoja. Paljon hälyä, paljon kohua. Vähemmän asiaa. Voisimmeko me kaikki olla aktiivisempia ja asiallisempia keskustelijoita, niitä, jotka edistävät toisen ihmisen kunnioittamista ja yhteisymmärrystä.”   

Flunssa-aikaa

Kun ikäihmiseen iskee flunssa, ei ikävämpää harmia ole olemassa. Olen kuulemma ns. riskiryhmään kuuluva, mutta olen onneksi säästynyt lääkärin vastaan otolta. Yksinkertaisesti en uskalla, kun olen kuullut hoitajien kiireistä.

Tämä todella tiedetään ja se masentaa ja herättää pelkoa, kun toivoisi henkilökunnalta ystävällisempää käytöstä tai edes kuuntelua.

Jokaisella on syy miksi lääkäriin hakeutuu, vaikka vanhempi väki menoa usein pitkittää.

Minua kuumeeton yskä ja nuha kyllä huolestuttavat, mutta mitäs ne lääkäritkään tähän osaisivat tehdä kuin määräävät lepoa. Se kyllä minulta onnistuu, vaikka on aika pitkästyttävää. Eikä tuolta radiosta kun ei telkkaristakaan tule mitään kiinnostavaa.

Sen kuitenkin kuulin, että on saatu Intian matkalta apua ja toivoa taloudelliseen tilaamme ja siitäkös alkoi tentti, että mikäs se tämä? Joko on taas suku liipaisimella? Kateuttako? Vai lieneekö taas tähtäimessä kannatus nousuineen ja laskuineen. Sitä samaa luulottelua joka matkalta, josta ei heti tiedoteta, kuin ei ole tarpeenkaan. Ei keskeneräisistä asioista voi päätellä mitään. 

Mutta mitäs muuta?

Eeva Heilalan kirjassa Kirje maalta on ensilehdillä luku Orvokki Vääriskoskelta Arjen avaruudessa.

”Taantuma määrää ihmisten elämää ja tulevaisuutta, mutta tyhjenevänkin kylän asukas voi sentään itse päättää asenteistaan ja toivosta. Luulen, minä jotain keksiväni, eihän minun Suomeani ole vuoteeksi tehty.”

Paljon on lupa toivoa, mutta sairastuttuaan voi sekin olla pettymys, joka tekee kipeää.

Jokainen etsii omaa osaansa – flunssankin kourissa.