Kysymyksiä - vastauksia

Taajamassa asuva perheen äiti neuvoi pikku tyttöään, jolla oli tapana kipitellä kylissä, jossa asui etupäässä uteliaita vanhuksia ja totta kai naapureiden lapsetkin olivat mukavia leikkikavereita.

Kun tyttö, olkoon vaikka Kati, kertoi äidilleen mitä häneltä kysyttiin kylillä,

äitiä alkoi huolestuttaa, mitä tuo lapsi saattoikaan kertoa heidän kotiasioistaan.

Eikä lasta voitu kieltää eikä varoitella, koska hänen puheripulinsa siitä vain yltyisi. Äiti sanoi, että jos ei kysytä, ei ole pakko vastata.   

Mummon luo kipittänyt, vasta ässää etsivä Kati, sanoi heti ovesta päästyään, jot ei kytytä, ei ole pakko vatata.

Mummo hämmentyi ja kysyi uudelleen, että mitä? Niin tyttö toisti vielä kuuluvalla äänellä, jot ei kytytä, ei oo pakko vatata.

Vielä enemmän mummoa ihmetytti, mitä tuo tyttö oikein puhuu, kun ei vielä ässäkään onnistu.

Hetken Kati viipyi katsellen ympärilleen ja säntäsi naapuriin.

Mummo ihmetteli tytön sanomista, mutta sitten ymmärsi kuka oli neuvon lapselle antanut. No, vanhemmat tietysti näin opastivat lastaan, eikä suotta, kun yleensä naapurit utelivat kaikenlaista, eikä tässä taajamassa salaisuudet kauan kulkeutuneet paikasta toiseen.

Sanotaanko, viisas neuvo.

Minun kotipuolessani ei paljon asioita piiloteltu, vai lieneekö niitä edes salaisuuksiin asti ollutkaan. Kyläläiset kertoivat, ihmettelivät kyllä, että miten se noin. Jos joku nähtiin juovuksissa, se ei ketään hetkauttanut, jos mies putosi mopon selästä, se autettiin ylös ja vietiin kotiin. Jos peräkamarin pojalta lähti akka, sen jo vikkelät olivat jo arvanneetkin joskus tapahtuvan.

Ei paljon kyselty, seurattiin kyllä ja vastaukset saatiin elävästä elämästä.

Kylä eli omilla ehdoillaan omalaatuista elämäänsä.