Kohtaamisia

Jotain sentään olen katsonut televisiosta, kun löysin kandit, nuorien   

lääkäriksi valmistuvien joukkion, jotka tutustuivat sairaalassa tulevaan vaativaan työhönsä. Ja mitä siinä erikoisesti teroitettiin, ainakin minun mielestäni ihmisen, potilaan kohtaamista. Mitä siinä pitäisi huomioida?

Kun ja jos on varsinkin kysymyksessä vaikea tapaus, siinä erikoisesti lääkärillä on ratkaiseva rooli.

Olen joutunut tämän pitkän sairauteni aikana monien lääkäreiden kanssa tekemisiin ja heistä on jäänyt niin miellyttäviä ja asiallisia kuin tympeitäkin kohtaamisia muistiin, vaikka sitä vanhaa kunnon ”kunnanlääkäriainestakin” olen tavannut.

No, kaikista jotenkuten selvisin, vaikka liika lääkitys aluesairaalassa meinasi viedä ja melkein veikin minut myrkytystilaan, jota ei silloinen lääkäri koskaan myöntänyt, vaikka yliopiston lääkärin kehotuksesta teinkin valituksen potilasasia-asia neuvottelukuntaan, eikä sitä käsitelty. Surullisin kohdallani, kun jouduin halvaantuneena näyttämään kävelytaitoani epilepsialääkärille ja hän ihmetteli äkäisesti, ettekö tosiaan pysty kävelemään tuota suoraa viivaa myöten ettekö todellakaan pysty. En pystynyt.

Ellei tyttäreni ja hoitaja olisivat minua saattaneet huoneesta ulos, en olisi itse päässyt. Toivottavasti ei tänä päivänä tapahdu tallaista.

Potilaallakin on kyllä vaisto nähdä lääkärin suhtautuminen. On kiire eikä potilaan kysymyksiinkään ehditä vastata tai hän ei uskalla tai muista kysyä. Jos on tarvis, olisi hyvä ollakin potilaalla tai saattajalla ihan lista kysymyksistä.

Ja vielä jatkan tästä vanhuuden höperyydestä.

Kun kerroin pojalleni miten sain pulssini nousemaan ja kuntopyörällä ajaminen onnistui, Matti huomautti, ettei enää ole aiheellista tässä iässä rynniä eikä kuntoilla yli kestokyvyn, eikä uskotella jaksavansa niin kuin nuorena. Ei, nyt vain pientä liikuntaa, mikä tuntuu hyvältä.  Asustaako meissä kehumisen vimma? Hyvä muistuttaa. Ei olla enää nuoria!  Se aika jo meni.