Flunssa-aikaa

Kun ikäihmiseen iskee flunssa, ei ikävämpää harmia ole olemassa. Olen kuulemma ns. riskiryhmään kuuluva, mutta olen onneksi säästynyt lääkärin vastaan otolta. Yksinkertaisesti en uskalla, kun olen kuullut hoitajien kiireistä.

Tämä todella tiedetään ja se masentaa ja herättää pelkoa, kun toivoisi henkilökunnalta ystävällisempää käytöstä tai edes kuuntelua.

Jokaisella on syy miksi lääkäriin hakeutuu, vaikka vanhempi väki menoa usein pitkittää.

Minua kuumeeton yskä ja nuha kyllä huolestuttavat, mutta mitäs ne lääkäritkään tähän osaisivat tehdä kuin määräävät lepoa. Se kyllä minulta onnistuu, vaikka on aika pitkästyttävää. Eikä tuolta radiosta kun ei telkkaristakaan tule mitään kiinnostavaa.

Sen kuitenkin kuulin, että on saatu Intian matkalta apua ja toivoa taloudelliseen tilaamme ja siitäkös alkoi tentti, että mikäs se tämä? Joko on taas suku liipaisimella? Kateuttako? Vai lieneekö taas tähtäimessä kannatus nousuineen ja laskuineen. Sitä samaa luulottelua joka matkalta, josta ei heti tiedoteta, kuin ei ole tarpeenkaan. Ei keskeneräisistä asioista voi päätellä mitään. 

Mutta mitäs muuta?

Eeva Heilalan kirjassa Kirje maalta on ensilehdillä luku Orvokki Vääriskoskelta Arjen avaruudessa.

”Taantuma määrää ihmisten elämää ja tulevaisuutta, mutta tyhjenevänkin kylän asukas voi sentään itse päättää asenteistaan ja toivosta. Luulen, minä jotain keksiväni, eihän minun Suomeani ole vuoteeksi tehty.”

Paljon on lupa toivoa, mutta sairastuttuaan voi sekin olla pettymys, joka tekee kipeää.

Jokainen etsii omaa osaansa – flunssankin kourissa.