Me kolme kymmen luvulla syntyneet olemme jääneet
ilman äidin syliä isän sylistä puhumattakaan. Uskallan sanoa, että miltei
poikkeuksetta näin on ollut.
Kun olen asia kysellyt, kukaan sinä aikana
syntyneistä ei muista olleensa äidin sylissä, ehkä vain rintaruokinnan ajan.
Isäni purjehti kolme eri reissua Amerikassa ja
väliin syntyi lapsia. Minunkin vanhemmat olivat työstä väsyneitä, kiireellisiä
ja uudesta tulokkaasta iloittiin?
Äitini kertoi, että olin v.1935 heinäaikaan
ripustettu suolla aidan seipääseen, kun käärmeitä pelättiin. Isä niitti
kynkkäviitakkeella takkuheinää ja toiset haravoivat, kokosivat vanhempien
sisarusten kanssa rukoihin yöksi, eikä kukaan joutanut sylivauvaa vahtimaan.
Oli kuulemma kesähelle ja muutama lehmäkin odotti illalla lypsäjää. Sitä ennen vanhimmat
siskoni olivat jo etsineet lypsettävät lehmät metsästä kotitarhaan ja hätistelivät
kärpäsiä äidin lypsäessä.
Ei minunkaan 50- 60-luvulla syntyneitä lapsiani ehditty
syliin usein ottaa. Kopan reunoille asettelin kuvalehdistä kuvia, joita jaksoivat
aikansa ihmetellä.
Onneksi meillä oli
Martta-mummo, joka auttoi ja kiikutteli lapsia meidän ollessamme esim. navetassa.
Hän oli pelastus! Kiittämisen aihetta oli.
Olen nähnyt kuvia ja Siikamäen asemallakin näin rajalta
tulleita evakkoperheitä, jossa äidit pitivät sylissään vauvoja. Syli oli turva,
äidillä toivo. Talvipakkasellakin evakot ahdettiin ikkunattomiin ja kylmiin härkävaunuihin,
koska oli kiire pois sodan jaloista. Ensin taivalta oli tehty kävellen, joskus ehdittiin
ottaa hevonen, jolla sitten päästiin juna-asemalle ja turvaan sodan jaloista.
Isät taistelivat rintamalla ja koti oli jätettävä, mukaan vain se minkä jaksoi
kantaa. Kävelymatkalla lapset juoksivat perässä, mutta sylivauvat saivat turvan
äidin sylissä.
Ӏidit vain nuo
toivossa väkevät...” Lauri Viita.
Olisiko meistäkin tullut välittävämpiä, enemmän empaattisempia
ja
toisesta huolehtivampia, jos meitäkin olisi ehditty
pitää enemmän sylissä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti