Talvisodan syttymisestä 75 vuotta

                                                   

       Olin silloin neljän vanha enkä muista mitään. Vain toisten kertomia asioita on jäänyt mieleeni. Jotain hämmentävää kyllä aistin kotona, kuulin keskustelua sodasta, pommituksista ja siirtolaisista, joita evakuoitiin rajan tuntumasta. Sen kyllä hämärästi muistan miten me lapsetkin kuutamo öinä näimme itäisellä taivaalla lentokoneita. Sieltä tulivat kiiltäväsiipiset ja pommittivat Pieksämäen risteysasemaa, jossa asemaravintolakin tuhoutui. Rautatien yli johtava silta sentään säilyi.  

      Evakkojuna idästä juuttui kerran ennen Siikamäen asemaa lievään ylämäkeen ja kylmissään olevia ihmisiä juoksi kotiini. Peloissaan olisivat ahtautuneet ison kiviuunin suojiin, mutta isäni rauhoitteli, ettei näin yksityisiä asumuksia pommiteta (tästä tapauksesta olen jo kirjoittanut enemmän omassa elämäntarinassani).    

 Vasta sitten, kun veljeni haavoittui, aloin ymmärtää, että sodassa tapeltiin ja miehiä kaatui, ihan tästä naapuristakin.   

       Kai sattuma tämäkin, että luin jo toistamiseen Aila Meriluodon (synt.1924) kirjan Mekko meni taululle, joka kertoo hänen Pieksämäen silloisen kauppalan yhteiskouluajoista, rehtoriperheestä, joka oli ”kirkonkylän kermaa.” Aila oli sodan syttyessä rippikoulussa ja se keskeytyi vähäksi aikaa, mutta ”marraskuun viimeisenä aamuna alkoivat sireenit soida kesken matikan tunnin. Rynnättiin ulos neuvottomina, alaeteisessä saatiin epäröiviä ohjeita ja kaikki lähellä asuvat kotiin ja ruokatunnin jälkeen rehtori antaa tiedotuksen. Koko olemassaolo oli muuttunut sekavaksi. Yhteiskoulu muuttui kenttäpostikonttoriksi.” Kirjassa kerrotaan sitten teinivuosista, joita varjosti sota ja opiskeluaikana mm. Helsingin pommitukset 1944.  

      Ja toinen kirja, Marja-Liisa Vartion (synt. 1924-1966) Sodan vuosiin sattui nuoruus, jonka on toimittanut Anna-Liisa Haavikko vuonna 1994. Se on ”ajan kuvaus ja samalla kehitystarina; päiväkirja- ja kirjeromaani. Päiväkirjateksti alkaa 20.10.1939 talvisodan aattona.” Marja-Liisa os. Sairanen kävi yhteiskoulua Pieksämäellä koulukavereina mm. Kirsti Ortola ja Aila Meriluoto. ”Liikekannallepanon myötä risteysasema saa ennen kokematonta elämän makua, kun sotilaat ja upseerit kulkevat sen kautta. Rintamalle matkaavat pojat halusivat pitää hetken hauskaa koulutyttöjen kanssa.”

Marja-Liisan kirjoittaa päiväkirjassaan kuinka ”Lentokoneet ovat ryssän puolelta ylittäneet rajan. Radiosta ilmoitettiin sotatilan julistus ja Helsingin pommituksesta. Tuntuu kuin tämä olisi pahaa unta.” 

Nämä kaksi kirjaa täydensivät omaa historiaani. 

Vielä tastä iästä

                                             Vielä tästä iästä

Tämä aihe, siis vanhuus, on edelleen tapetilla.  Ihan kuin se olisi jokin uusi asia. Siitä puhutaan, sitä käsitellään mediassa joka puolelta. Ja nyt vielä minäkin. Ja tärkeintä kuitenkin on, kuka hoitaa ja kuka huolehtii meistä ja kuka maksaa? Ja ennen kaikkea miten vanhusten oloja voidaan parantaa? Katsoin taannoin mielenkiintoisen ohjelman miten muistisairaille ja afasia- potilaille voidaan kuvasta näytettynä saada siihen liittyvät muistot esiin.  Se hyvä.

Tämä ajanjakso muuttaa meitä, tämä ikääntyminen on yleensä meillä jokaisella edessä. Usein näyttää siltä, että emme hyväksyisi tätä, haluamme olla nuorekkaita ja selviytyä mahdollisimman pitkään omin avuin. Ihmetellään, päivitellään vuosien liian nopeaa kulumista. Tätäkö emme osanneet odottaa? Emmekö osanneet näihin vuosiin varautua? Tässä iässä olen jo itsekin kokenut esim. kun olen menossa hakemaan jotain tuolta, en muista mitä olinkaan hakemassa. On käännyttävä takaisin lähtökohtaan ja sitten sen muistan. Joko tämä katsotaan vanhuudeksi vai peräti sairaudeksi?

Olin olevinani fiksu, kun sairastuin vakavasti ja sanoin, että kyllä saatte viedä minut ihan ilman muuta vanhainkotiin, kun en enää pärjää kotona.   Saa nähdä.

Tyvessä olette, ette latvassa, näin äidilläni oli tapana sanoa meille, kun olimme

olevinamme asioista tietäviä ja viisaita.

Erikoisesti me emme pysy perässä nyt tässä huimasti kehittyneessä nykyajassa, mm. sähköisten toimintojen lisääntyessä, jos ei lähipiiristä löydy nokkelia auttajia. 

Kyllä meillekin, jotka olemme pudonneet rattaista, on syytä järjestää edelleen asiointimahdollisuuksia entiseen tuttuun tyyliin. Vaikka olen aikaisemmin sanonut, että on kehitettävä kaikesta huolimatta itseään.

On otettava selvää, yritettävä.

Ja joku viisas lisännyt, kehitä itseäsi niin kauan kuin elät, äläkä usko, että vanhuus tuo viisauden tullessaan. Ei se tuo.

  

vanhuus vaivoineen

Nyt on paljon puhuttu ja keskusteltu vanhuksista, koska vanhusten määrä lisääntyy ja se tuo monia pulmia. Ainahan on vanhuksia ollut, mutta miten siitä nyt on alkanut tulla ongelma. No, ei riitä hoitohenkilöitä, ei saada enää laitospaikkoja, eikä asuta enää suurissa perheissä, on pakko sijoittaa vanhukset vanhainkoteihin. Nämäkö olivat ennen niitä ns. vaivaistaloja?

Vuodet eivät ole vääryydellä saatuja, näin sanoi eräs 86 vuotias pappa.

Erään lehden järjestämän testin mukaan minusta tulee vanhana HÖPSÖ. 

Olenkin jo aiemmin joskus sanonut, että olen sellainen hupsun höpsäke!

Että ei tulos ollut mitenkään yllätys.

Testissä kysyttiin asioita kuvin kuten ruoka ja muut mieltymykset, suhtautuminen pihallasi olevaan tuntemattomaan, harrastukset ja mikä tekee onnelliseksi, hieronta tai lenkkikengät ja asuminen, missä paras paikka?

Siis tulos oli höpsö.  Kehitys on mennyt niin voimallisesti eteenpäin parinkymmenen vuoden aikana, ettei siinä ole pysytty perässä. On tullut asioita, uutta sanastoa ja varsinkin tekniikan suhteen. Tämän suhteen me vanhukset olemme kyllä pulassa. Mikä se netti on, mistä tiedän, kun ei ole tietokonetta? Olemme hämmästyneitä uusista asioista.

Mutta ei vanhuus silti tarvitse olla ikävää. Kun ja jos jaksaa lukea, seurata tapahtumia ja pitää vähänkin yhteyksiä, on vuosista iloakin.

 Minulle tuli jo keski-iässä vakava sairaus, vaan en sittenkään sanoisi tätä ikää ikäväksi. Olen melko hyvin selvinnyt sairauteni kanssa, osin hyvän tukijoukon ansiosta.

Kun opettelin esim. kirjoittamaan tällä tietokoneella, poikani Matti opetti esim. sähköpostin käyttöä: se on kuin kävisit joka päivä postilaatikolla ja kun joudut korjaamaan jotain tekstissäsi, se on: lakaise kuin luudalla ja näin on se pyyhitty. Kerran luuta teki pahan ”lakaisun”, joissa menetin koko tiedoston. 

    Hyviä ohjeita, vaikka olen ollut koko aikuisikäni ollut epäilijä, vai sanotaanko omaa onnistumisestani epäillyt, varsinkin emäntä ajoiltani. Kun kankaankudonta alkoi kiinnostaa, sanoin, että opin ennemmin lentämään kuin kutomaan. Opin kuitenkin kutomaan.     

Matit ja Liisat

                                          Meidän aikaiset Matit ja Liisat 

Perheeseen saattaa tulla erilainen tilanne, kun lapset jättävät kodin ja vanhemmat jäävät kaksistaan. Ja hups, ollaan kuin silloin ennen, mutta se ei olekaan samanlaista.

Olen huomannut ympärilläni miten näiden kahden vuosia yhdessä vietetty elämä alkaa tulla suppeaksi ja jokapäiväinen elämä vaikeaksi. 

Voihan olla, että tämä tilanne on ollut tiedossa ja siihen osataan jo varautua, mutta mitä olen seurannut, ei aina onnistuta. Helposti tulee sanomista, ehkä liikaa seurataan sitä toista ja kun ei ole enää työelämän tehtäviä, jää aikaakin, jos ei ole mahdollista esim. matkustella, lukea kirjallisuutta tai ylipäänsä harrastaa jotain mielekästä ja jos ei sallita tätä tilaisuutta toiselle. Surullisinta on toisen syyttely muistamattomuudesta tai dementoitumisesta.

Rähinää tulee pienistäkin asioista ja välit kiristyvät kestämättömiksi ja yhä useammat näistä pitkästä liitoista päätyvät tänä päivänä eroon.

 

Tulee mieleen Juhani Ahon Rautatiestä Matti ja Liisa. Hehän elelivät kahdestaan vaatimattomasti Korventaustan pienessä mökissä.

Heillä oli taito, varsinkin Liisalla, sanailla ja härnätä Mattia. Kun Matti unohti antaa Liisan ketruuksia pappilan ruustiinalle, siitä tuli tora. Kärkevästi Mattia moitti, kun ”reslan laita pirtin nurkkaan paukahtaa.” Väittelyt ”onko humalassa, onko nukkunut. horiseeko j.n.e.” Matkan kommellukset olivat ehkä peräisin rovastin tarjoamasta ryypystä, ”kun rovasti aukaisi lahvinsa, otti pullon ja pikarin ja käski Matin tulla ottamaan ryyppy.”

Entäs sitten kun mentiin rautatietä katsomaan. Yhdessä ihmeteltiin ja uskallettiin jopa lähteä junan kyytiin, jossa alkoivat vaikeudet taas, kun Matille tarjottiin ryyppy. Siitä ei hyvää seurannut ja Liisalla alkoi ”riidan halu kutkuttaa sisuksissa.”

Tulomatkalla Matti käski jo kolmannen kerran hänen tukkimaan suunsa, vaan ”Liisa siitä vain kiihtyi, niin silloin Matti sanoi jo kolmannen kerran: ”Ole nyt, akka, vait … tai ei sinua hyvä peri!  ”Niin Liisa herkesi riitelemästä… vaikka väkinäistä oli herkeäminen…”    

Kotiin tallattiin rataa pitkin, vaikka välillä Matin oli levättävä. Kävihän tuota miestä vähän sääliksi, mutta sauna oli lämmitetty eikä siellä paljon puhuttu. Liisa hautoi vastan, jonka ojensi Matille ja heitti kiukaalle löylyä. Tässä lienee ollut sovinto!       

Sanailu oli viatonta, mutta loppujen lopuksi armahtavaa,

Kunpa tänä päivänäkin Matin ja Liisan tavoin syntyisi sovinto.   

Rahalla ostettu

                                                     Rahalla ostettu

   Taavi tiristeli viimeisiä viinitippoja pahvipakkauksestaan. Olihan siitä mennyt jo aikaa, kun osti tämän ja ihan viinakaupasta. Tämä pakkaus on kätevä, mihinkä sitä olisi niiden pullojen kanssa joutunutkaan, kun ei enää tarvitse todistella kenellekään, että tyhjiä pulloja tarvitaan mehupulloiksi. Vaimo-vainaan eläessä oli aina sillä pullon paljoutta puolustellut ja  

olihan niitä kasaantunut jo ihan liikaa tähän huusholliin.

   Oma opiskelunsa oli ollut jo ensimmäistä kertaa pakkausta avatessa, mutta jotenkinhan tämä kolmen litran pötikkö on saatava auki.

Jaa, onko ohje?  On.

   Mutta ei ainuttakaan suomenkielistä sanaa. Jotain tuosta voisin päätellä, että ranskalaista tämä on. On kuva miten läppä otetaan auki ja sitten ratti esiin ja siitä taas jokin teippi pois ja sitten vaan painamaan ja viiniä alkaa virrata. Näinhän se olisi tehtävä. Yleensä Taavi aristeli ohjeita, näitä sanallisia sepustuksia, nääs olihan hän jo vanha mies. 

Koppuraiset, vääntyneet sormet eivät saaneet ensimmäisellä kerralla läppää irtoamaan eikä rattia esiin, mutta sitkeästi Taavi taas mietti ohjetta ja yritti uudelleen. Tuli se rattikin vihdoin esiin, ja teippi irtosi, ja peukalon ja etusormen painallus aloitti viinin virtaamisen. 

 Muutaman kuukauden kuluttua tahtoi Taavi tarjota samaa pötikköviiniä vävylleen.

”Maistetaan tätä.” Just ja just pötiköstä tirisi viimeinen omaan lasiin, mutta kun ei toista tullut, tarjosi vävylle viskit.  ”Jos ei vaikka tykkääkää, juonpahan  ite loput.”  

 Kun ensimmäiset oli otettu ja kohteliaasti kumarrettu toisilleen, Taavi totesi, että on sen maku vähän kärsinyt. Toisen kulauksen jälkeen arveli olisikohan pitänyt säilyttää jääkaapissa, tietäiskö vävy. Ei vävyllä ollut tietoa, vaikka epäili, että avattuna pötikkö ehkä olisi pitänyt säilyttää jääkaapissa, - niin tai juoda. 

Taavi ryyppäsi ja joka kerta ilme jäätyi kuin irvistykseen. Vävyn kävi sääliksi ja hän ehdotti, että muutu sinäkin viskiin. ”Ota viski ja viskaa pois, onhan tämä jo elttaantunut, kun on niin kauan ollut avattunakin.”

 Vieläkään Taavi ei hellittänyt, vaan otti ryypyn ja kun lasi tyhjeni, sanoi: ”Juon, vaikka piru ois. Juon, enkä jätä hukkaan, tämähän on rahalla ostettu.”

 Eikä toista lasia olisi enää tullutkaan. 

jatko seuraavaan

jatko seuraavaan

Tulin takaisin ja ystäväni Koistisen Valtteri kehysti kasveistani noin parista kymmenestä taulut lasin alle puukehyksin. Samoin kertoi tehneensä se mies sieltä pohjoisesta. Tämän työtilani seinälläkin niitä on ja vuosiluku 1951 tai 1952. Esittelen niitä mielelläni kasveista kiinnostuneille.   Se oli sitä aikaa!

Tällä hetkellä kiertää mökkini seinustoja eriväriset akileijat ja punaiset mansikat. 

                                            Tämän ohjelman voit kuunnella vielä radio Suomi yle.fi /Luonnonkukat

    

Luonnonkukat

Ohjelma Yle Radio Suomi 11.7.2014

Ohjelmassa olivat kasvitieteilijä Pertti Uotila ja biologi Leena Luoto

Toimittajana Riku Lumiaro ja Juha Blomberg

Säästääkseni silmiäni ja aivojani kuuntelen välillä radiota.

Erikoisesti sain muistot heräämään luontoillan lähetyksessä, kun oli aiheena luonnon kukat ja siinä kuuntelijat kertoivat omista mielikasveistaan ja niiden keruustaan kouluaikana.

Jopa onnisti

Näin tehtiin vielä minunkin kouluaikana 50- luvulla.

Minulla on 120 kasvia käsittävä kasvisto ja lisäksi muoto-oppi, joka oli jo ekaluokkalaisen tehtävänä.

Sanoisin, että siinäpä urakkaa.

Mielelläni sen tein ja koska perheessä nuorimmaisena en ollut niin sidottu talon töihin, hiivin aholle, pellon pientareille ja niitylle tavallinen leipäveitsi kädessä. Tiesin monilla luokkalaisillani olleen oikeita kasviprässiä, mutta minä pinkkasin kasvini monen sanomalehden väliin vintille ja hilasin painoksi tiiliskiviä. Jos jokin kasvinosa jäi muhkuraiseksi, hain uuden ja litistin sileäksi.

Tässä radio-ohjelmassa oli mukana monia tuttuja kasveja, ketoneilikka, lehdokki, orvokit ja ratamot. Ailakki on ilmestynyt tähän omaan pihaan jostakin, ehkä lintujen tuomana, kuin marjapensaatkin aholle. Valkovuokot toi Martta-mummo tuohon ”portin mutkaan” Nurmijärveltä ja nyt tämän mökin isäntä on siirtänyt niitä tänne ja ne ovat levinneet lähimaastoon. Heti mökin nurkan takana kukkii ketunleipä, metsätähti, esikko, poimulehti ympäriinsä ja oravanmarja myöhemmin. Tämä maasto on juuri sopivaa luonnonkukille, karu, ja kuiva eikä näissä olosuhteissa niin asukkaiden kuin maisemankin suhteen ole tarpeellista toisenlaiseen ympäristöön. On vierasta, jos tämän mökin ympärillä on muita kuin luonnon omia kasveja ja kukkia.

Tässä samassa ohjelmassa etsittiin nimenomaan puutarhaan ja pihapiiriin soveltuvia luonnonkasveja istutettujen kauppakukkien sijaan. Vähemmän löytyy enää luonnosta kukkivia ketoja, joita biologi Leena Luoto kertoi kaipaavansa.

Eräs mies pohjoissuomesta soitti ja kertoi keränneensä kasveja, tenttineensä ne koulussa ja muistavansa vielä joitakin vierasperäisiä nimiäkin.

Tuntui kuin olisimme sukulaisia! Niin minäkin olen tehnyt.

Tänä päivänä kasvien tallentaminen on toisenlaista. Värit säilyvät eivätkä liimaukset irtoa.

Kun läksin lapsuuden kodistani, otin kasvion mukaani, ja kun jouduin vakavasti sairastuttuani keskussairaalaan päivystyspotilaana, pyysin saattajaani Auli Hämäläisen kertomaan kotiväelleni, ettei kasvia saa hävittää ja ne on annettava muistoksi lapsilleni, ellen tule takaisin.     

Kuikka

kesäkuulla 2014

Se oli yö kesäkuun toisella viikolla. Mikä lienee ollut asia pihalle, kun kuultiin riemukas kuikan huuto. Ensin tästä saaren rannasta, jossa olin nähnyt kuikan hautovan ja sitten kuului ikään kuin huutoon vastaus tuolta Ison Syvänsin puolelta.

Tätä jatkui, ihmeellistä, että keskellä yötä!

Kun aamulla katsoin saaren rantaan, näin hautovan kuikan ja sen edessä ihan lähituntumassa seilasi pieni harmaa mytty, jonka tunnistin vastakuoriutuneeksi, nähtävästi yöllä kuoriutuneeksi kuikan poikaseksi.  

Sitäkö huuto tarkoitti? Se oli ilmoitus iloisesta perhelisäyksestä. Näin sen ymmärsin.  

Saaren rannassa hautova kuikka oli saanut pojan jo uimaan ja se ilmoitti siitä huudollaan. Ja vastarannan kuikka vastasi vai lieneekö sielläkin jotain tapahtunut.

Tällä lahdella olen seurannut kuikan touhuja jo monena kesänä. Saaren ranta on rauhallinen, tässä liikutaan harvoin moottoriveneillä, vain mato-onkijat joskus soutuveneestä vapoja viskelevät.  

Varmaan se sama pariskunta ilmestyy aina huhtikuun loppupuolella, heti kun rannan vedet aukenevat. Jonkin aikaa tutkaillaan, sukelletaan syvemmälle, kyhätään sitten pesä aivan veden rajaan. Molemmat hautovat vuorotellen ja se kestää n. kolme viikkoa. Toisella on silloin tilaisuus uiskennella, nyppiä höyheniään, oikoa jalkojaan ja levitellä siipiään.  

Veikko Rissasen kirja Kuikka kutsui järvelleni (ilmestyi 2001) kertoo Mäntyharjun Pyhäveden etevistä ”ennustajakuikista.”

Se on ”syvälle sydämeen osuva teos kaikille rannoilla viihtyville, luonnon tarkkailusta nauttiville ihmisille.”

Perhearki

Heittäydyin tuossa pitkäkseni varhaisen aamukahvin ja rehellisen kaurapuuron syötyäni. Tämä tilanne on tullut minulle vakituiseksi ”tässä iässä” elämää. Olen huomannut, että tämä aamuinen pitkällään olo saa minun hajanaiset ajatukset raiteelleen. Tässä asennossa saan ideoita ja oivalluksia mistä voisin kirjoittaa.

Tämä ikä on sen takia tämä, kun tilanne ”halvattuna” rajoittaa elämää aina vuosien kertyessä entistä enemmän.

Ja vika on ”päässä.”

Mutta yritän tehdä tällä koneella aivotyötä ja kirjoittaa. En mitään suurta enkä erikoista, vaan näin voisin ehkä arkipäivän oloani helpottaa.

                                                  

Valtakunnallinen lukuviikko avattiin 7.4.2014. Eräs kirjailija sanoi, että ”kirjoittaminen on suuri nautinto. Se rakentaa sillan itseni ja maailman välille. Se on nautinto perhearjen keskellä.” 

Se on hyvin sanottu. Ja luettavaa ei tule ellei kirjoiteta.

”Nautinto perhearjen keskellä.”  

Sitäpä jäin miettimään. Mitä muita nautintoja voisi olla ”perhearjen keskellä?”

Tuli mieleeni aikoinaan Alkon pääjohtajan toteamus ”alkoholi helpottaa ihmisenä olemista.”

”Ihmisenä olemista.”

Sekin on totta, 

sillä juuri ihmisenä oleminen saattaa joskus olla vaikeaa.

Muuttuuko viinan liikakäyttäjä sitten yli-ihmiseksi?

Lieneekö näillä kahdella asialla tekemistä keskenään, mutta totta on, että ”perhearki” voi olla joskus vaikeaa.

Jos lukeminen ja kirjoittaminen tuovat hyvän olon vieläpä nautinnon, siitä vain näistä

nauttimaan, välttäen kuitenkin viimeksi mainitun liikakäyttöä! 

Lukuviikkoa vietettiin 7-13.4. 2014.

Ylen sivuilla asiaa pohdittiin kysymällä onko lukeminen vanhanaikaista?

Onko lukeminen pois muodista?

Mutta miksi sen väheneminen huolestuttaa?

Tästä keskustelivat mm. äidinkielen opettajat ja kirjailijat.

Moni haastateltava totesi, että lukevien vanhempien esikuva on tärkeä.

Monet kaipasivat lapsilta ja nuorilta intoa lukemiseen, mutta mikä on syy noin heti ajateltuna? Nämä kaksi ainakin:

Televisio ja tietokoneet kiinnostavat enemmän ja siksi ajan puute.

Ei jää aikaa ja kun tietoa saa jo ilman lehtiä ja kirjoja! 

Tämä asia kiinnosti minua ja on pakko kertoa omista lapsuuden lukukokemuksista.

Isä toi huutokaupasta laatikollisen kirjoja, joita pengottiin ja katseltiin, mutta en muista niistä löytäneeni kuin saksankieliopin, jonka päällystin rikkinäisen sadetakin riekaleilla. Löysin jonkun romaaninkin, mutta en vielä silloin kiinnostunut enemmän.  

Ei ollut vanhemmista esikuviksi. Isä kyllä luki ja seurasi tarkasti maailman tapahtumia lehdistä. Lieneekö kiinnostus viime vuosisadan alkuajoilta, kun reissasi Amerikassa?  Mutta siihen aikaan niin meillä kuin maaseudulla yleensä, kirja työikäisen kädessä, sehän oli ajan tuhlausta!   

Koska olin nuorin, minulle annettiin erivapauksia ajan käyttöön ja sain lukea.  

Mikä oli lapsuus- ja nuoruusiän tärkeä lukukokemus?

Tietysti veljeni minulle tilaama Lasten maailma-lehti. Sitä odotin ja luin tarkkaan.  

Siitä valkkasin kirjeenvaihto kaverinkin, ikäiseni tytön.

Kun sitten kirjat alkoivat kiinnostaa tavallisten lasten kirjojen jälkeen, muistan ensimmäisen Kolme kultaista elämän lankaa kirjan, joka oli nähtävästi niissä huutokaupasta tuotujen kirjojen joukossa.

Mutta tärkeimmäksi sittenkin tuli kummitätini Kustaavan (luulisin sen hänen tyttärensä Tyynen ostaneen) minulle syntymäpäivälahjaksi tuoman Annan nuoruusvuodet.

Siis ne ihanat Anna-kirjat! Ne ovat olleet varmasti monen tytön luetuimpia kirjoja. Kaikki ne sain käsiini. Niissä kerrottiin orpotytön lapsuudesta Vihervaarassa, koulun käynnistä ja ihastuksista. Kauniisti kerrottu, niin hieno ja opettavainen kirja!

Koulukirjojen ohella tuliko jo seuraaviksi Helena-kirjat? Sitten muita romaania ja käännöskirjoja ja sen jälkeen paljon, paljon muita aina Finlandia palkittuihin.

Lainaan Kyllikki Villaa: ”Pari kirjaa hyllyssä ja muutama ystävä. Se riittää” 

Tove Janssonin Kesäkirja

Kun yö käy joskus unettomaksi, haluaa luettavaa.

Sänkyni lähellä olevassa hyllyssä ovat melkein kaikki minun lukemani kirjat, ne rakkaimmat, kuten Eeva Kilpi, Helena Anhava, Eeva Heilala, Kyllikki Villa.

Mistäpä löytäisin nyt, en unettavaa, vaan hauskaa luettavaa.

Kun tänä vuonna tulee sata vuotta Tove Janssonin syntymästä, löysin sopivasti hyllystäni tyttäreni Kaisan joskus minulle antaman KESÄKIRJAN.  Olinhan sen jo aikaisemmin joskus lukenut, mutta nyt se on taas luettava oikein ajatuksella.

Sepä hyvä valinta! Ja kun kesäkin on tulossa!

Tove Jansson kirjoitti kirjan saaristossa olevan iso-äidin ja lapsen välisestä kesästä.

Mukana on myös lapsen isä, joka hankkii elantoa. Tavattoman hyvä kuvaus miten lapsi, Sofia ja isoäiti tulevat toimeen.

 Sofia, tuo lapsi on aidosti topakka myös panemaan hanttiin kuin myöntymään 

isoäidin ohjeisiin, jotka annetaan opettavaisen säyseästi.

Saaren luonto, kalliot ja kasvillisuus ovat tärkeitä molemmille. Sieltä löytyi onkaloita, joihin isoäidin oli joskus vaikeata päästä ja niin hän kellahti makuulle lepäämään.

Sofia on utelias, kyselee moninaisia asioita ja vaatii vastauksia.  Hän etsii isoäidin tekohampaat pioni puskasta, he seikkailevat kummitusmetsässä ja rannalta löytyi laivoista heitettyä tavaraa. Sofia kiinnostui kaikista pikkueläimistä, tosin ensin pelkäsi kaikkia, mutta halusi tehdä tutkielman onkimadoista. Isoäiti oli kirjurina. Sofia kävi tutkielmassaan läpi monia pikkueläimiä kuten yöperhosia, vaaksiaisia ja kaloja. Kysäisi välillä, joko kirjoitit ja kuulostaako se hyvältä? Miltä se sinusta vaikuttaa? Hyvin vakuuttavalta, vastasi isoäiti. Sofia käski säilyttää tutkielman lapsiaan varten.

Tuli mieleen kysymys onko tämän ajan lapsilla tänä tietokoneiden aikaan kiinnostusta tutkia Sofian tavoin luontoa ja pikkueläimiä?

Isoäiti ei aina ole muistavinaan millaista oli nukkua teltassa, vaan Sofia utelee ja ihmettelee muistamattomuutta. Tässä minäkin samaistun isoäitiin, koska enhän minäkään muista kauan sitten tapahtuneita asioita enkä osaa niistä ainakaan kertoa.   

Venematkalla he osuivat uuteen saaristolaiseen Melanderiin, jonka taloon he vain päättivät tutustua. Oven mursivat auki ja omistaja tapasi heidät. Jännittävää. Ja sekin tarina, kun vintiltä löytyy isän turkki ja kun muovimakkara ”heräsi henkiin” ja miten jännittävää oli nukkua teltassa ja pelätä. Ja paljon muita hauskoja kertomuksia.

Tämän hauskan kirjan mukana olin kesän saaressa heidän kanssaan.  

Yhtä mieluista ja jännittävää luettavaa kuin aikaisemmin lukemani Ulla-Lena Lundbergin JÄÄ.  

Kaikki vaikuttaa kaikkeen

Lainaan tätä toteamusta ensimmäisen kuntohoitajani Auli Hämäläisen sanomana, kun olimme jo vuosia tehneet töitä halvaukseni jälkeen. Päämääränämme oli suhteelliseen itsenäisesti selviytyvä Maija. Aulin kanssa oli hyvä työskennellä, vaikka aluksi äpiköin vastaan melkein joka asiassa. Hän osasi kannustaaja ja kehua, jos siihen oli vähänkin aihetta. Tulevaisuuteen emme kajonneet, kuin että oikeasta kädestä tulee hyvä apukäsi eikä minusta tule maratonin juoksijaa.

Silloin yhdessä ihmettelimme miksi pienikin ”paha mieli” ja vastoinkäymiset heijastuvat kävelyyni, jumppaliikkeisiin ja koko kehon treenaamiseen. Ja ensimmäisenä se iskee kävelyyn. 

Joskus kävi mielessä olisiko ollut parempi jäädä tämmöisenä päivänä kotiin rauhoittumaan.

Nykyään tämä on tullut minulle eteen melkein joka päivä, ja jos esimerkiksi vatsan seutuvilla on jokin jämähtänyt, joko ruuansulatuksesta tai muusta johtuen, kävely kangertelee, jos yöuni jää lyhyeksi, kävely hapuilee. Jos kuulen aiheettomia moittimisia, on päivä pilalla.

Ihmetystä herättää miten jokin uusi asia tai epäselvyys voi vaikuttaa elämän menoon ja siitä kävelyyn. On vain tunnustettava tässä tilassa, ettei pysty, ei jaksa, eikä se mene perille läheisillekään. Viimeinen perille menemätön asia oli, kun sain uuden tietokoneen. Sen kanssa olen paininut jo viikkoja ja unohdan opetetut asiat heti kohta. Tiedän, että lähimuisti, se häviää helposti näin vanhalla ihmisellä ja tämä halvaus on minulle vielä lisänä.  Ja sekös nuoria ihmetyttää! Sanon vain, että kaikki nopeus on hävinnyt, tarvitsen aikaa, aikaa uuden asian oppimiseen kuin liikkumiseen, pukeutumiseen ja kaikkeen toimintaan.

Eikä ymmärretä, koska jokainen katsoo asiat oman kehonsa, toimivien jäsentensä ja tuntemuksensa kautta.    

Kun tänä päivänä tulee viestejä ympäriinsä ja minun pääni on kuin imupaperi, se kerää eikä pysty valitsemaan tärkeimpiä saati pitämän muistissa.  

Yksi tosi ongelma oli kengistä. Tämä oikea jalka on ollut todella erikoinen halvauksen jälkeen kuin koko oikea puoliskokin, ja se on aiheuttanut monenmoisia hankaluuksia eikä suutari ole saanut aina kiitosta. On tärkeää miltä kenkä minun jalassani tuntuu. Lieneekö se, että minulla on se ”vika päässä” eikä korjaannu koskaan.   

Sanotaanko nykyaikaisesti, jos ei ole fiilistä. Tämä oikea fiilis on minunkin elämässäni tosi tärkeää, sillä monet arkipäiväiset asiat siihen vaikuttavat.

Se on sellaista tämä elämä.   

Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Näin vanhana sitä miettii, mitä miettii?

Tässä jotain kouluajasta.

Olin ns. ”yli-ikäinen” aloittaessani koulun Pieksämäellä. Se ei tietenkään ollut mikään ainutkertainen juttu siihen aikaa, kun luokallani en ollut ainoa, joka pinnisti kansakoulun läpi ennen kuin menin Pieksämäen Yhteiskouluun. Ja kun jo silloinen opettajani kansakoulussa epäili selviytymistäni oppikoulussa, mutta kun sain päähän mennä, niin menin. Osittain opettaja olikin oikeassa.

Tuli nyt aika kelata opettajia, joista on jäänyt muistot, jotka siivittävät usein ajatukset kouluaikoihin. Esimerkiksi Pieksämäen Yhteiskoulusta 50- luvun puolelle, kun näin lehdessä pidetyn äidinkielen opettajan filosofianmaisterin Aihi Joutsenon kuolinilmoituksen.

Aihi Joutseno oli opettaja, jonka äidinkielen opeista ja neuvoista olen erittäin kiitollinen jatkuvasti, vaikka oma kirjoittaminen on vain harrastus. Hän oli herttainen herrasmies. Toinen tällä hetkellä on muistissa Mirja Kankkunen, kansakoulun opettaja, opetti matematiikkaa ja ensimmäinen luokanvalvojani. Hän oli erittäin tarkka vihkojen siisteydestä, sain siitä kiitosta.

Mutta tämä ”Cicerosta,” Aihi Joutsenosta ensin.

Niin kauan asioita tunnilla käsiteltiin, että tulivat selviksi. Voin kehua ihan reilusti, että olin kieliopissa hyvä eikä opiskelu tuottanut vaikeuksia ennen kuin myöhemmin se vaikeus tuli matikassa, josta nappasin ehdot keskikoulusta. Suoritin ne ja sain kutosen, silloinen rehtori Kyllikki Salovaara sanoi, että ehkä seitosen, vaan ei saanut nostaa kuin kaksi numeroa. Huh sitä aikaa! 

 

Tässä eräs esimerkki Aihi Joutsenon äidinkielen tunnilta.

Määrittele sanaluokat ja taivutusmuodot seuraavasta:

Vuorten juurella kasvoi mahtavia kuusia, joiden alla sammal viheriöi.

Leveätä tietä myöten oli juuri marssinut kolme komppaniaa ryhdikkäitä sotilaita.

Tämä lause kirjoitettiin vihkon sivulle sanat allekkain ja niistä piti määritellä nuo kyseiset asiat. esim. vuorten substantiivi, monikon genetiivi,  juurella postposito, mon.genetiivi, kasvoi verbi akt.imperf.yks.3 mahtavia adjekt.mon.partitiivi,kuusia subst.mon. partitiivi, joiden relat.pr.mon.genetiivi, alla postpositio,mon.genetiivi  

sammal subst.yks.nominatiivi j.n.e.

Jatkossa myös lauseenjäsenet piti määritellä, joka oli jo vaikeampaa.      

Mitä nämä tärkeät kielioppiasiat ja siisteys ovat merkinneet?

Paljon!  Ne ovat seuranneet mukana, kiitos!