Kohta se on ohi

No, mikä?   Tämä joulu hössötyksineen. Näin vanhana ei enää ole pukkiin uskomista eikä tonttujen toilaukset ikkunan takaa kiinnosta. Jo alkutalvesta saimme vinkkejä joululahjoista ja tietysti mainoksia tunki joka tuutista.

Tämähän enteili joulun hässäkkää, oli tulossa se suuri kulutusjuhla, vaikka ei se suuremmin hätkäytä ainakaan tässä iässä. Meitä innostetaan nyt kuluttamaan, saadaan sillä tavalla taloutta kohentumaan. Se on hyvä!

On kuitenkin ollut pakko myös tehdä leikkauksia, jotta selvittäisiin tästä pelätystä lamasta. Siitä on saatu sapiskaa, vaikka jokainen on huomannut nämä leikkaukset välttämättöminä toimenpiteinä päästäksemme tasapainoon. Vaikeaahan se on, jos nipistetään pois jotain jo itsestään selvänä etuutena saatua, pientäkin.  

Onko niin, että tässä yritetään kerätä pisteitä vastustamalla tosiasioita?

Etsitäänkö nyt kannatusta vai mitä varten vastustetaan?

Leikkauksia on pakko tehdä, ettei vielä pahempaa olisi edessä.    

Menkäämme vielä tähän hössötykseen ennen joulua. Olen ajatellut  

etenkin lapsiperheitä, joille on varmasti vaikeata ymmärtää tätä tilannetta, kun on jo totuttu väljempään elämän menoon ja kulutusjuhlaan. 

Meille vanhoille mummoille, vaikka eivät kaikki mummotkaan vanhoja ole eikä kyllästyneet jouluhössötyksiin tai esimerkiksi kuuntelemaan joululauluja jo lokakuussa, meille tämä niukkuus on jo elettyä elämää mm. sota- ja pulavuosien aikoina, eikä auttanut kuin tehdä töitä ja tyytyä. Nyt on maailma muuttunut. Tänä syksynä on näin käynyt minulle sietämättömäksi tämä hössäkkä ehkä siksi, että tämä pimeys pitkästyttää. Ei ole taitoa eikä intoa esim. kutoa sukkia tai voimia liikkumiseen, mihin nyt olisi aikaakin.

Mutta kaikesta huolimatta joulu menee ja uusi vuosi 2017 tuo uudet aiheet. 

Miksi kirjoitan?

Kirjoittamisesta  

Roman Schatzin Maamme kirja- ohjelmasta 24.10. 2016.

tästä innostuin ja jatkan.

Kun sairastuin vakavasti, halvaannuin, oli minun pakko kirjoittaa tästä omakohtaisesti, koska en saanut käsiini näistä asioista koskevaa tietoa, ennen kaikkea potilaan itsensä kertomana, jonkun läheisen näkemyksistä kyllä. Eikä kukaan lääkäreistäkään informoinut minua kierroillaan tästä sairaudestani, katsoivat vain hetken papereitaan ja lähtivät. Tuskin itse olisin tajunnutkaan mistä oli kysymys, mitä tämä on?  Elämä oli sekaisin. 

Ilman lääkäriäni neurologia Jaakko Taalasta Mikkelin keskussairaalasta en olisi kirjoittamiseen uskaltanut ryhtyä, enkä edes haaveillut sairaudestani kertomista. Hän suorastaan pakotti minut kirjoittamaan.  Kerroin mitä tapahtui, miten tämän koin, ennen kaikkea miltä minusta tuntui. Lieneekö ollut kyse myös terapiasta? Kiitos lääkäri Taalas!

Minun oli myös pakko kiirehtiä kirjoittamaan, koska ennusteet olivat hyvin huonot toipumisestani, että voisin vaikka kuolla! 

Minulla oli jo jonkin verran kokemusta ns. pakinoiden ja lyhyiden artikkelien kirjoittamisesta esimerkiksi Koti-lehteen ja myöhemmin Afasia-lehteen.

Kontrollikäynneillä Taalas kysyi jatkuvasti, joko olet aloittanut, koska se on valmis? Uskalsin sanoa ilman miettimistä, että kymmenen vuoden kuluttua. Ja niin aloitin. Kävin läpi sairaskertomukset, muistelin tilanteita, tallensin kohtaamiset, kerroin kuntouksen tuomista iloista ja vastoinkäymisistä. Alkuun pelkäsin ja vastustelin. Tuskin ilman reippaan kuntouttajani Auli Hämäläisen suostuttelua olisin päässyt edes alkuun. Kiitos Auli!

En ymmärtänyt etsiä kirjalleni kustantajaa eikä silloin ollut vielä pien- kustantamoita. Joku osasi valistaa, että kustannustoimittaja kontrolloi tekstiä ja pistää omat puumerkkinsä, vaikka sairastuminen ja siitä kirjoittaminen oli vain minun kokemaani, minun dokumenttini ja murheellinen tarina.

Siis kustansin itse ensimmäisen raakateoksen poikani Pekan avustuksella ja julkistamistilaisuudessa marraskuussa vuonna 1997 olivat mukana läheiset, ystävät kuin minua hoitaneet, samoin Jaakko Taalas!

Kymmenen vuotta siinä meni.  Alaotsikoksi tuli: Halvaantuminen, terveyden hoitaminen ja MINÄ.

Uusittu, parempi laitos tehtiin Reijo Pakarisen (KIRJA-PAKARI) antamien ohjeiden mukaan. Maksoin sievoisen summan, enkä osannut arvioida edes ostaako joku kirjaani. Kiinnostaisiko ketään mitä minulle tapahtui ja miten selvisin helvetinmoisesta kolahduksesta.

Sain paljon palautetta ja kiitosta saman kokeneilta, koska halvaantuminen on vieläkin monelle kauhea kokemus, eikä sitä osaa etukäteen aavistaa. 

Ihme kyllä jaksoin, vaikka tämä työ vei voimani äärirajoille.

Nyt kaikki on kirjaani tallennettu.      

”Kokista ja pitsaa”

Ilahduin, kun luin jostakin, että vanhusten talossa kaivataan ja on tarjottukin asiakkaille pitsaa ja kokista, siis kuka tietysti haluaa ja kenelle maistuu.

No, se on hyvä! Minäkin haluan joskus näitä ”herkkuja”, vaikka en vielä olekaan talon asukas.

Eikä se meinaa sitä, että joka päivä eikä joka viikkokaan, vaan ihan joskus, kun mieli oikein tekee jotain ”roskaruokaa.” Meillä vanhoilla ei enää tuo ruokahalu ole entisensä kuin silloin työikäisenä. Enkä usko, että tässä iässä roskaruoka ole enää se vaarana terveydelle vaan enimmäkseen se tuo vaihteluna ruokavalioon.

Kuka sitä terveellistä ruokaa enää niin jaksaa valita ja siihenkin voi kyllästyä.

Liekö nyt jo aika vähän humputella, vaikka terveystieteilijät eivät ole ennemmin sellaista suositelleet jopa kieltäneetkin. Eikä näin vanhana siihen ole mitään syytä, kun ei saata olla ennä elin vuosia montakaan jäljellä ja ne vähätkin ruokahalut kadonneet. Olen kuullut, että vanhuksetkin kyllästyvät ainaisiin arkiruokiin.  Enkä usko, että humputtelusta lienee suurempaa haittaa. Mitäs teet?

Meillä sota-ajan lapsilla, ei ollut varsinkaan maaseudulla kuin ”pottuja ja soosia.” Eikä aina niitäkään. Paistia sian lihasta, leipäressua ja tietenkin marja-aika oli juhlaa. Porukalla kerättiin, jäi vähän säilöönkin.  

Meillä tytöillä oli tapana järjestää iäkkäälle äiti-Alinalle pikkujoulut, jossa menu oli tirripaisti ja talkkuna ja lasi punaviiniä. Ilta päättyi piirileikkiin.

Syö, ole iloinen! Nauti ja naura!   

Lue, lue, vaikka Aku Ankkaa!

Tänä päivänä lukemattomuus on huolestuttanut. Jokainen tietää siihen jonkin syyn. Liekö yhtenä tuo telkkari?

Tätä joutuu miettimään nyt omalla kohdallani, mitä luin ja mistä sain luettavaa?

Sanomalehdistä en välittänyt edes sarjakuvien kohdalta. Isäni Jussi kierteli paljon esim. huutokaupoissa. Kerran hän toi kotiin monta laatikkoa kirjoja, joita ensin vain huolimattomasti pengottiin eikä mieleisiä heti ilmaantunut. Oli tieto- ja ajanviete ym. kirjoja. Vain yksi pieni kirjannen Kolme kultaista elämänlankaa tuli luettua, se oli käteen käypä enkä ole sitä mistään myöhemmin löytänyt. Sen luin ja tykkäsin. Tosin kansakoulun luokassa lasisesta kirja kaapista sai lainata lukemista. Mutta sieltä en paljon muista lainanneeni, koska opettaja kontrolloi mitä oli hyväksi lukea.  

Kun lukeminen näytti minua kiinnostavan, veljeni Uuno tilasi minulle Lasten maailman. Se oli hieno juttu! Ihan oma lehti tuli postista!  Siitä kekkasin kirjeenvaihto (tytön) kaverin ja näin kirjeet antoivat lisää sisältöä arkielämään, jota vielä sota ja siitä seurannut pula-aika seurasi. Se oli aikaa jolloin virikkeet puuttuivat. Muistiin on jäänyt vain Siikamäen aseman ohi itärajalle puksuttavat raskaat sotakorvausjunat. 

Ja sitten ANNA – kirjat (ensimmäinen Annan nuoruusvuodet) sen sain  syntymäpäivä lahjaksi kummiltani Kilkalanmäen Kustaavalta.  Annan tarinaan ihastuin, ja lukuinto kasvoi. Seuraavaksi löysin Helena-kirjat, joista olen ilahtunut ja lukenut uudelleen muitakin kirjahyllystä löytämiäni jo unohtuneita kirjoja. Aika herkullista nyt käydä niitä toistamiseen läpi. 

Lasten pienenä ollessa luettiin illalla yhdessä sängyssä satujen ohella esim. Aku Ankkaa ja tarkkaavaisina seurasivat, jos unisena meni joku sana tai lause toisin kuin oli jo luettu, sain huomautuksen. Siitä oitis luovutin lukuvuoron seuraavalle jo lukemaan oppineelle vanhimmalle lapselle.

Sateenkaari - elämänkaari

Lapsena oli uskomus sateen kaaresta, että jos pääsee sen alkupäähän,

se voi viedä huimiin korkeuksiin.

Ei yritetty, usko loppui.

Sateenkaarta voisi verrata elämänkaareen, jossa alku oli kuin rysäys ja nousu lapsuuden ja nuoruusvuosien kautta saavutaan elämän keskihuipulle. Tähän nousuun saattaa tulla monia ongelmia, kuten koulutuksen ja ammatinvalinnan kautta. Hyvin monet kiemurat odottavat, vaikka haaveita ja unelmia emme saisi unohtaa.

Mutta se aika on jo omalta osaltani eletty enemmän ja vähemmän onnellisesti. Täällä ylimmällä kaarella nyt, kun alastulo alkaa ja vanhuus on varma asia, täällä tulevat ikävuosien lisäksi etupäässä sairaudet. Myös tässä ”alamäessä” saattaa tulla yllättäen uupumus, jota ei tulla otettua tarpeeksi vakavasti.  On mennyt paras työaika ohi kaikkine koheltamisineen, monet kiemurat käyty, eikä pettymisiltäkään vältytty. Tässäkö se nyt on, se elämä?  

Sateenkaaren moninaiset värit vuorottelevat eikä tummistakaan väreistä vältytä. Moni vanhus muistelee nuoruuden aikoja, niitä entisiä ja vertailevan

tähän päivään. Kaikki oli ennen paremmin.

Sukupolvien väliset erimielisyydet korostuvat, jotka ovat olleet ikiaikaiset ongelmat varsinkin yhteisasumisessa. Mielipiteet saattavat olla jyrkkiä eikä anneta periksi.

Parasta lienee, että pysyisimme nykyajassa, tässä päivässä, vaikka kehitys on ollut niin lujaa, että pakosta olemme jääneet kyydistä.  

Muistan edesmenneen anoppini sanoneen, että keski-ikä on herkkää aikaa. Silloin ihminen on altis mm. monenlaisille sairauksille eikä vanhuus tuo viisautta, ikävä kyllä.  Ihmissuhteet rikkoutuvat. Kyllästytään. Tärkeää on tarkkailtava esim. omaa verenpainetta, se on tärkeintä kiireen keskellä. 

Vahingon sattuessa

Se ei tule kello kaulassa.

Muutama suvi sitten ajoin kolarin tultuani kotoa maantielle.

Näin kyllä vasemmalta tulevan auton, jolla oli etuajo-oikeus, mutta  kovalla vauhdilla kuitenkin lähestyi.

Tuosta ehdin, ajattelin ja niin törmättiin. No, rysäys kuului enkä päässyt ulos kuljettajan puoleisesta ovesta, vaan hilasin itseni apumiehen puolelta. Ovi ei auennut ja se meni pahasti ruttuun.  Pienempiä kolhuja sai toisen osapuolen auto, mutta pääsi jatkamaan matkaansa. Selitin kuljettajalle, että syy on minun, koska näin varomattomasti tulin sivutieltä.

Siihen ajoi naapurin opettajarouva, jonka pyysin soittamaan kotiini.

Sieltä kerrottiin tulevan pian toisen naapurin (Kimmon), joka hoitaisi minut kotiin ja veisi autoni saman tien korjaamolleen.

Tottakai säikäys oli melkoinen, hyvä että pääsin sisälle. 

Tyttäreni Leena oli vastassa ja otti minua kaulasta kiinni ja sanoi:

Äiti, älä ole milläsikään, kun et kuitenkaan satuttanut pahemmin itseäsi.

Olin pelästynyt ja itketti.

Se tuntui hyvältä.

Jos se toinen auto olisi törmännyt puoli metriäkään aikaisemmin minun autooni, en tiedä olisinko tässä.   

En kaivannut jälkiviisautta enkä selityksiä. 

Vitsi, vitsi

Nyt se on tullut. Kauan pähkäilimme minne joka keväinen vieras onkaan hävinnyt, kun sinitiaisetkin jo lintulaudalla talia nokkivat. Peipot pihalla ja närhet, nuo vesivärilinnut kuten Liisa pienenä tyttönä niitä nimitti, joululyhteen tähteillä touhuavat.

Telkät ajavat toisiaan, matalasta lennosta veden yllä ne tunnistaa, ja varikset ravaavat rannan petäjien ja saaren väliä. Joutsenia niitä on ollut paljon, haikailevat kumppania ja raakkuvat. Kuusikin yhdessä ja se yksinäinen seitsemäs, joka menetti sähkölankaan lennettynään puolisonsa jo pari vuotta sitten. Noinko pariuskollisia lienevät?

Kuikat, nuo vakituiset asukkaat jo sukeltelevat syvyyksiin kai kuhertelemaan.

Ääniä kuullaan täällä metsän keskellä, rastaat keikuttelevat pyrstöjään ja käki kukkuu. Pikkukuusilla jo uudet ”kynnet” ja valkovuokkoja ympäriinsä, kuten ketunleipiä mökin joka seinustalla ja teiden varsilla.  

Se kaivattu tuli kuin varkain, etsiskeli ensin vapaita asuntoja ja hääti sitten entiseen tapaansa sinitiaisen pois. Röyhkeästi vain teki valtauksen, se kaipaamamme  kirjosieppo.  Sen laulusta erotat aivan selvästi vitsi, vitsi.  

Nyt on kevät vai joko tätä kesäksi kutsuisi.

Tässä mökin nurkalla kasvaa iso koivu ja sen rungossa erotan, tai olen jo monena keväänä nähnyt siihen tulevan pari kolme vihreää lehteä, siis ihan vain suoraan rungosta. Siinä pysyvät, kellastuvat syksyllä ja putoavat pois talveksi.

Tämä ei ole vitsi. Jos et usko, tule katsomaan.    

Kuka tahtoo ja mitä?

”Et yksi vain olis´ kahden tahto, ilot yhdet kuin murheetkin.

Tämän olen kuullut laulettavan monissa vihkitilaisuuksissa.

On siinä kuitenkin ehto, toivomus, eikä selvä pakko yhteisestä tahdosta. Muuan vanhempi nainen tokaisi:

Et suinkaan tuota usko.

Nämä toiveet saivat minut miettimään, voisiko olla näin?

Sama tahto, samat toiveet eivät saata toteutua vaikka yhdessä eletäänkin ja ihan avioon asti on päästy.

Siinäpä ohje, sellaisenaan loistava, eikä varmasti ihan itsestään selvyys kuitenkaan.

Ehkä nuorena, vastavihittynä sitä tottelee ja jos varsinkin on epävarma miten jatketaan ja tyytyy vain toisen tahtoon. Liekö se toisen osapuolen pompottaminen sitä entisaikojen patriarkkaisuutta?

Kun kaksi ihmistä solmii avioliiton, kummallekin tulee tai on tullut omat mielipiteet ja tavat kuin tottumuksetkin.

Ei se paikkaansa pidä eikä toteudu ainakaan vanhemmalla iällä. Omaa tahtoa, jota vielä nämä eletyt vuodet ja kokemukset korostavat, ei pidä suinkaan kokonaan hylätä.

Olla siinä sitten sovussa, puikkaroida ja turvautua vaikka valkoisiin valheisiin,

väitellä voi vaikka mistä pienestäkin, jos niin tahtoo.  Turhaa se kuitenkin on.

Isännän kuin (emännänkin) ääntä, ei saa toinen rajoittaa.  

Iän myötä nämä asiat kuin halutkaan eivät aina toteudu eikä sovittelukaan auta, ja siksi on muistettava, että olemme sittenkin jokainen yksilöitä. Yksilöinä, vaikkakin vuosikymmeniä yhteiselämässä olleena. 

Kalliiksi tulloo

Onko vanhusta (95v) tarpeellista enää hoitaa, lääkitä,

vai onko enemmän hyötyä hoitaa nuorempia, työikäisiä?

Näistä asioista on nyt puhuttu, keskusteltu yleisesti, kun kalliista hoidoista on jouduttu tai onko pakko tinkiä taloudellista syistä. Kalliiksi ”tulloo”, jos elämä jatkunee näin vain kuukausi tai pari, sanovat lääkäritkin.

Olen kuullut jonkun vanhuksen sanovan, että kyllä täältä jo joutaisi pois. On tätä elämää nähty, eikä tästä ole enää mitään mieltä, kun sairaus ja kivut ovat jokapäiväisiä eikä lääkkeistä ole apua. Mikään ei enää huvita eikä jaksa. Kun tuntee olevansa vain yksi potilaspaikkaa kuluttava, miksi näin on?

Meillä ei saa ketään jättää heitteille ja ilman lääkitystä oli vanhus tai vakavasti sairas, mutta meillä ei vielä ole eutanasiaa, ei lupaa lääkärinkään sitä tehdä.

Jaa. Mutta hoitotahto on.

Ja jos potilas on tehnyt eläessään hoitotestamentin, sitä suuremmalla syyllä sitä tahtoa on noudatettava vakavan sairauden sattuessa ja kuoleman auttamattomasti lähestyessä kaikista toimenpiteistä huolimatta. Mielestäni sen tekeminen todistajien läsnä ollessa olisi jokaisen oikeus.

Jos potilas jää esim. letkujen varaan tietämättä elämän menosta, eikö olisi parasta hänelle kuin omaisillekin, että armahdettaisiin.

Itse olin äskettäin tilanteessa, että oli jo etsitty tekemääni hoitotestamenttia, jonka olin tehnyt jo vuosia sitten ” järissä ollessani.”  Ei löytynyt siihen hätään  eikä tarvittu, koska selvisin.  Onneksi.  

Tehokkaasta hoidosta saatu apu pelasti jatkamaan ja yhä vielä olemaan utelias elämään.

Ostetut vaatteet - unohtuvat ja komerot täyttyvät

Näin alennusmyynnin aikaan innostumme vai onko se heräteostoksien ansiota, että ostamme, jos sattuisi tarvitsemaan, liikkeiden hyvin esille tuomia kuteita.

Sitten joskus kuin vahingossa löydämme vaatteita, joita emme saata edes muistaa.

- Jaa, tuokin on joskus ostettu enkä ole muistanut sen olevan täällä.

- Tämäkin on täällä, milloin lienen tuonkin ostanut? 

Näin meille, myös minulle on käynyt.

Kaappeihin kertyy vaatteita, joista emme ole olleet tietoisia tai joita emme muista olevankaan. 

Tuskin enää tarvitsemme ”kaiken varalta” mitään niin kuin sota-ajan ja pula-ajan vuosina. Silloin oli puute niin kankaista kuin valmiistakin vaatteista ja niin oli pakko ostaa mitä sattui saamaan. 

Nyt meillä on riittävästi jo tarjolla ja ainut asia on, ettemme tarvitse niin paljon. Varsinkin näin iäkkäinä kulutamme vähemmän, meiltä jää käyttämättä, siis pitämättä. Ja mikä ihme, kun aina se sama vaate on juuri se mieluisa päällepantava. 

No, muistista tai oikeasti muistamattomuudestahan nyt kerron. 

No, mihin tuonkin voisin viedä, kun roskiksiin ei enää saa vaatteita pistää. 

Olen saanut joitakin ihan vain antaa ”jos sattuisit tarvitsemaan” tyyliin. Tai jos pistäisit vaikka tori.fi myyntiin. Ei ole ollut kysyntää, ja niin ne vain unohtuvat komeroon, jossa täyttävät jo aikaisemminkin sinne unohtuneet. 

Voi voi, Ja lähdön hetkellä me naiset varsinkin huokailemme, kun ei ole mitä päälleen panisi. 

Siivilöi sieltä ne pitämättömät ja vie vaikka, no mihin?

Aika-ajot ovat nyt ohi

Ajan käyttö töiden suhteen on ollut minun kohdaltani jo kauan turhaa.

Nyt ei tarvitse suoriutua mistään kellon mukaan, nyt ei kiirehditä, on pakko toimia vain omien voimiensa ja tämän hetkisen elämäntilanteensa mukaan. Tätä ei ollut helppo hyväksyä eikä totutella tähän uuteen asiaan. Mutta pakko se on ollut. Ajan ottoa ei enää tarvita.  

Kun liikkuminen on jo tietysti hidasta ja se vaikeuttaa elämän menoa. Totta kai sitä haluaa vielä suoriutua töistään, mutta periksi on annettava, tai se on pakko.

Tulee mieleeni Merete Mazzarellan kirjasta Aurinko kissan vuosi lainattu lause( tämän on sanonut hänen miehensä L) vanhan ihmisen ehättämisestä; ”Jotkin asiat sujuvat nopeammin, jos ne tekee hitaasti.” Ja Mazzarella vastaa: ”Minä en ikinä opi.”

Mazzarellan ajatukset tässä kirjassa kiertävät ihmisen vanhenemisessa, ajan menoa ihmetellessä ja mitä sitten.  Hän oli tätä kirjoittaessaan pian 70-vuotias. Hän on todennut; ” Vanheneminen ei ala viisissäkymmenissä, vanheneminen alkaa sinä päivänä kun ihminen syntyy.”       

Se on aika kova väite, tuskin olemme siihen silloin valmiita, vaikka juhlimme joka vuosi syntymäpäivää. 

Vanhenemista kai on, kun ensin tulee muistamattomuus, asioiden unohtaminen ja siihen samaan läheisten outo käyttäytyminen, kun ”äiti alkaa puhua samat asiat moneen kertaan. Kun siltä katoaa tavaroita, kun se luulee niitä jonkun hävittävän.  j.n.e.”  Tästäkö läheisten ja ympäristön olisi jo syytä huolestua? Kaikilla näitä ei ole, mutta helposti asiasta puhutaan, jopa tilannetta suurennellaan kuin ylpeänä, ettei sellaista ainakaan minulla ole. Se vain on tosiasia, että varsinkin nimi muisti ensiksi tulee hataraksi, täytyy miettiä ja sitten myöhemmin se ja se nimi pullahtaa muistiin kuin itsestään. Se pyörii aikansa tuolla päätietokoneessa ja sitten se löytää etsimänsä tiedoston.

On ikävää muistisairasta vanhusta kohtaan, jos näistä toitotellaan kuin omaa järkevyyttään ylistäen. Emmehän tiedä miten meille vielä tulee käymään.

Tämä ikävuosien kertymä saattaa tuoda monia yllätyksiä.

Pojan poikani Jaakko soitti minulle autosta ollessani sairaalassa vakavan sairaskohtauksen jälkeen, ”oletko mummo nyt järissäsi?”  Sanoin, että kyllä luulisin olevani, mutta jalka, tämä oikea, ei ihan vielä toimi täydellisesti.