Nyt se on tullut. Kauan pähkäilimme minne joka
keväinen vieras onkaan hävinnyt, kun sinitiaisetkin jo lintulaudalla talia nokkivat.
Peipot pihalla ja närhet, nuo vesivärilinnut kuten Liisa pienenä tyttönä niitä
nimitti, joululyhteen tähteillä touhuavat.
Telkät ajavat toisiaan, matalasta lennosta veden
yllä ne tunnistaa, ja varikset ravaavat rannan petäjien ja saaren väliä. Joutsenia
niitä on ollut paljon, haikailevat kumppania ja raakkuvat. Kuusikin yhdessä ja
se yksinäinen seitsemäs, joka menetti sähkölankaan lennettynään puolisonsa jo
pari vuotta sitten. Noinko pariuskollisia lienevät?
Kuikat, nuo vakituiset asukkaat jo sukeltelevat
syvyyksiin kai kuhertelemaan.
Ääniä kuullaan täällä metsän keskellä, rastaat
keikuttelevat pyrstöjään ja käki kukkuu. Pikkukuusilla jo uudet ”kynnet” ja
valkovuokkoja ympäriinsä, kuten ketunleipiä mökin joka seinustalla ja teiden
varsilla.
Se kaivattu tuli kuin varkain, etsiskeli ensin
vapaita asuntoja ja hääti sitten entiseen tapaansa sinitiaisen pois. Röyhkeästi
vain teki valtauksen, se kaipaamamme kirjosieppo.
Sen laulusta erotat aivan selvästi vitsi,
vitsi.
Nyt on kevät vai joko tätä kesäksi kutsuisi.
Tässä mökin nurkalla kasvaa iso koivu ja sen
rungossa erotan, tai olen jo monena keväänä nähnyt siihen tulevan pari kolme
vihreää lehteä, siis ihan vain suoraan rungosta. Siinä pysyvät, kellastuvat
syksyllä ja putoavat pois talveksi.
Tämä ei ole vitsi. Jos et usko, tule katsomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti