Kuka tahtoo ja mitä?

”Et yksi vain olis´ kahden tahto, ilot yhdet kuin murheetkin.

Tämän olen kuullut laulettavan monissa vihkitilaisuuksissa.

On siinä kuitenkin ehto, toivomus, eikä selvä pakko yhteisestä tahdosta. Muuan vanhempi nainen tokaisi:

Et suinkaan tuota usko.

Nämä toiveet saivat minut miettimään, voisiko olla näin?

Sama tahto, samat toiveet eivät saata toteutua vaikka yhdessä eletäänkin ja ihan avioon asti on päästy.

Siinäpä ohje, sellaisenaan loistava, eikä varmasti ihan itsestään selvyys kuitenkaan.

Ehkä nuorena, vastavihittynä sitä tottelee ja jos varsinkin on epävarma miten jatketaan ja tyytyy vain toisen tahtoon. Liekö se toisen osapuolen pompottaminen sitä entisaikojen patriarkkaisuutta?

Kun kaksi ihmistä solmii avioliiton, kummallekin tulee tai on tullut omat mielipiteet ja tavat kuin tottumuksetkin.

Ei se paikkaansa pidä eikä toteudu ainakaan vanhemmalla iällä. Omaa tahtoa, jota vielä nämä eletyt vuodet ja kokemukset korostavat, ei pidä suinkaan kokonaan hylätä.

Olla siinä sitten sovussa, puikkaroida ja turvautua vaikka valkoisiin valheisiin,

väitellä voi vaikka mistä pienestäkin, jos niin tahtoo.  Turhaa se kuitenkin on.

Isännän kuin (emännänkin) ääntä, ei saa toinen rajoittaa.  

Iän myötä nämä asiat kuin halutkaan eivät aina toteudu eikä sovittelukaan auta, ja siksi on muistettava, että olemme sittenkin jokainen yksilöitä. Yksilöinä, vaikkakin vuosikymmeniä yhteiselämässä olleena.