Aika-ajot ovat nyt ohi

Ajan käyttö töiden suhteen on ollut minun kohdaltani jo kauan turhaa.

Nyt ei tarvitse suoriutua mistään kellon mukaan, nyt ei kiirehditä, on pakko toimia vain omien voimiensa ja tämän hetkisen elämäntilanteensa mukaan. Tätä ei ollut helppo hyväksyä eikä totutella tähän uuteen asiaan. Mutta pakko se on ollut. Ajan ottoa ei enää tarvita.  

Kun liikkuminen on jo tietysti hidasta ja se vaikeuttaa elämän menoa. Totta kai sitä haluaa vielä suoriutua töistään, mutta periksi on annettava, tai se on pakko.

Tulee mieleeni Merete Mazzarellan kirjasta Aurinko kissan vuosi lainattu lause( tämän on sanonut hänen miehensä L) vanhan ihmisen ehättämisestä; ”Jotkin asiat sujuvat nopeammin, jos ne tekee hitaasti.” Ja Mazzarella vastaa: ”Minä en ikinä opi.”

Mazzarellan ajatukset tässä kirjassa kiertävät ihmisen vanhenemisessa, ajan menoa ihmetellessä ja mitä sitten.  Hän oli tätä kirjoittaessaan pian 70-vuotias. Hän on todennut; ” Vanheneminen ei ala viisissäkymmenissä, vanheneminen alkaa sinä päivänä kun ihminen syntyy.”       

Se on aika kova väite, tuskin olemme siihen silloin valmiita, vaikka juhlimme joka vuosi syntymäpäivää. 

Vanhenemista kai on, kun ensin tulee muistamattomuus, asioiden unohtaminen ja siihen samaan läheisten outo käyttäytyminen, kun ”äiti alkaa puhua samat asiat moneen kertaan. Kun siltä katoaa tavaroita, kun se luulee niitä jonkun hävittävän.  j.n.e.”  Tästäkö läheisten ja ympäristön olisi jo syytä huolestua? Kaikilla näitä ei ole, mutta helposti asiasta puhutaan, jopa tilannetta suurennellaan kuin ylpeänä, ettei sellaista ainakaan minulla ole. Se vain on tosiasia, että varsinkin nimi muisti ensiksi tulee hataraksi, täytyy miettiä ja sitten myöhemmin se ja se nimi pullahtaa muistiin kuin itsestään. Se pyörii aikansa tuolla päätietokoneessa ja sitten se löytää etsimänsä tiedoston.

On ikävää muistisairasta vanhusta kohtaan, jos näistä toitotellaan kuin omaa järkevyyttään ylistäen. Emmehän tiedä miten meille vielä tulee käymään.

Tämä ikävuosien kertymä saattaa tuoda monia yllätyksiä.

Pojan poikani Jaakko soitti minulle autosta ollessani sairaalassa vakavan sairaskohtauksen jälkeen, ”oletko mummo nyt järissäsi?”  Sanoin, että kyllä luulisin olevani, mutta jalka, tämä oikea, ei ihan vielä toimi täydellisesti.