Pula-aika

Syntymäkotini oli tavallinen pieni tila, jossa muutamalla lehmällä pärjättiin. Matkaa kirkonkylään kertyi yli kymmenen kilometriä, ja kansanhuolto pakotti äitini lähettämään sinne vain kermaa, koska maito ei kelvannut.  Kermameijeri oli 12 kilometrin päässä eikä siihen ollut meillä mahdollisuutta.

Oli nimittäin yleinen luovutuspakko ja elintarvikesäätely. Ostos kortit olivat pakollisia ja niistä leikattiin kupongit sitä mukaan, kun tavaraa ostettiin.

Maitona ei saanut lähettää, siksi emme saaneet sokerikorttia. Vain isäni sai sokerikortin ja meitä oli viisi lasta ja veljeni haavoittui sodassa eikä isästä ollut enää talonpitäjäksi. Naisporukalla töitä tehtiin.

Äitini oli sitkeä nainen ja maidot menivät kätevästi Pieksämäelle meijeriin junan kautta ja matkaa oli meiltä Siikamäen pysäkille vain kaksi kilometriä. Siskoni Sirkka oli hevosmiehenä ja kyyditti tonkat junan kyytiin. Säännöstely oli ankaraa eikä kansanhuollon väki pystynyt arvioimaan tilannetta, lienevätkö halunneetkaan. Epäilen.

Silloinen Jäppilän Osuuskaupan johtaja Markkas-Aapeli tunsi tilanteen ja auttoi meitä monissa asioissa. Kerran siskoni Saara ja Sirkka veivät jyviä vähän niin kuin salaa kauppaan ja Aapeli sanoi, että ”taitaa tytöillä olla vähän niin kuin kissanpojan kujeet.” En oikein muista saimmeko ihan mekko- kangasta tiskin alta. Tiukasti aputytön mittakeppi mittasi sen mitä oli lupa kortin kupongilla antaa.

On tunnustettava, että kävimme ns. mustanpörssin kauppaa, kun rahasta oli puute eikä tila tuottanut, melkein nälkää nähtiin.

Olen jo aikaisemmin kertonut kuinka Pieksämäeltä tuli junalla ruuan, hakijoita, (hamstraajia), jotka olivat kiitollisia, kun saivat elintarvikkeita maaseudulta.  Äitini yritti auttaa, vastineeksi meille sokerikin kelpasi. Miten lienevät kaiken mm. sian teurastukset tietäneetkään, koska aina heitä silloin ilmaantui.

Isäni sai paketissa Amerikasta ystäviltään mm. sokeria ja peltipurkissa kahvia vielä ojankaivuun kumisaappaat. Näissä paketeissa oli mukana kauniita mainoskuvia rikkaan maan ylellisestä tavarapaljoudesta, kuin tänään nyt täällä kotimaassa.

Kansanhuolto käsitteli asioita eikä siihen saatu korjausta, vaikka meidän tilanne kärsi. Korttiannokset olivat pieniä ja kuponkia leikattiin armottomasti niin kuin pitikin. Kankaista oli puutetta, olihan meitä mekon käyttäjiä. Äitini värjäsi armeijan manttelin, josta ompeli minulle kouluhousut. Tosin niistä tuli ihan, toimivat mutta nolotti vain, kun toiset vitsailivat, että on ihan häkäluukkukin.

Näin sinniteltiin, kun oli pakko.

Nostalginen muovipussi

Se viskattiin eteeni ja kysyttiin, mitähän tuossa lienee, löysin sen aitan sängyn alta. 

Avasin sen ja mitäpä löysin?

Siellä oli lasten vaatteita, joita tarkoituksella olin tallettanut kuin muistoksi.

En noudattanut Helana Anhavan opastusta: toimita talosi, jossa hän kehotti hävittämään kaiken, mitä emme tule enää tarvitsemaan.

Tahallani unohdin hävittämättä, kuten tuon muovipussin.

Helena Anhavahan teki ns. kuolinsiivouksen, joka on nähtävästi eriasiaa kuin minun pussillani oli.  On hävitettävä entinen, ettei jää seuraavien riesaksi, oli hänen ohjeensa, mutta minä säästin nämä aivan tietoisesti.

Avasin pussukan ja löysin pieniä paitoja, housuja ja paljon muutakin kuten aikoinaan äitiyspakkauksessa tulleita kolttuja, jotka sidottiin nauhalla vauvan kaulaan. Oli vielä vaippakangasta, myssyjä, kangashattuja, tosi pieniä, mutta aikoinaan suojaavia, muutama vähän käytetty neulottu haalarikin ja pikkutakki olivat jääneet kierrätyksestä pois. Edesmennyt ompelija siskoni loihti pienistäkin kangaspaloista lapsilleni somia vaatteita. Niitä kierrätettiin. 

Nyt niitä katseltiin ja käänneltiin, kunnes joku jo täysi-ikäisistä lapsistani huudahti ”Hei tuon siniruudullisen koltun muistan!”  Ja toinen sanoi muistavansa äidin tekemän essun. 

Epäilin, mutta en tohtinut väittää vastastaan. Voihan sitä jotain muistaa.

Näin muovikassin sisältö oli tutkittu.  

Muistelot olivat hyväksi.

Kun vertaillaan tämän ajan vauvan vaatteita, nehän ovat aivan toisenlaisia.

Vaatteet ovat helposti puettavia, kuten trikoopaidat, potkupuvut ja ulkohaalaritkin. Tosi käytännöllisiä kaikki.

Vanhemmat, niin äidit kuin isätkin selviävät pukeutumista hyvin.  Joskus saattaa vastustus tulla aivan muista asioista esim. huonosti nukutusta yöunesta.

Michelle Obama: Minun tarinani

Yhdysvaltain 44. presidentin puoliso Michelle kirjoitti oman tarinansa.

Luin hänen (tai kuuntelin) kirjansa, jossa hän kertoi kokemuksistaan presidentin puolisona, äitinä ja maansa ensimmäisenä naisena. Hän joutui suojelemaan mm. lapsiaan ja olemaan aina varuillaan ihmisten joukossa ihonvärinsä suhteen.

Hän oli ns. värillinen. Hän joutui arvostelun kohteeksi myös pukeutumisestaan ja yleensä esiintymisestään presidentti Obaman rinnalla.

Heillä on kaksi tytärtä, jotka eivät aina muistaneet asemaansa ja turvamiehet olivat tarpeen niin koulutiellä kuin omassa pihassakin.

Värillisten arvostelua ja syrjintää on ollut aina, mutta minua hämmästytti tieto, miten Michelle kertoi siitä tarinassaan.

Itse perehdyin tarkemmin Amerikan rotuasioihin Pieksämäen Siilin kansalaisopiston yhteiskuntaopin tunnilla (opettajana Annikki Saari). Nämä yhteiskunnan tunnit olivat hyvin tietoja avartavat ja saimme näin jälkikäteen todellista tietoa mm. Suomen eduskunnasta. Aikoinaan jopa valtioneuvosto oli minulle vieras käsite.

Annikki Saaren tunnilla käsiteltiin mm. Yhdysvaltojen rotueroja, joista tosin olin kuullut kouluajalta, mutta ne olivat jääneet sivuseikaksi. Eikä ollut kiinnostustakaan tai herättänyt mitään hämminkiä. Kouluajan tiedot unohtuivat.

Isäni kävi kolme eri kertaa Amerikassa ja oli töissä rautateillä ja kaivoksissa. Hän ei puhunut koskaan mustista eikä varsinkaan paheksunut heitä.

Hän sanoi heitä värillisiksi, jotka olivat hyviä työmiehiä niin ratatyömaalla kuin kaivoksissa. Tuolloin ihmettelin, keitä hän tarkoitti.

Myöhemmin asiaa on kerrottu ja samalla paheksuttu rotusyrjintää.

Obama valittiin uudelleen toiseksi kaudeksi Michelle kasvatti lapsensa turvamiesten keskellä.

Michelle Obaman tarina kannattaa lukea tai kuunnella.  Kuunnellessa piti välillä pysähtyä miettimään tarinaa. Ja ne aiemmin opitut asiat tulivat selvemmin sisäistettyä vielä tässä iässä, tai paremmin ymmärrettyä.

Onhan tätä rotu- kuin muutakin syrjintää meillä tämän päivän Suomessakin eripiirien tahoilla, ja jatkuvasti eriarvoisuus kasvaa.     

Kenen kaa?

Taas se pulpahti mieleen sanonta:

Ei meistä ole yksi sen parempi kuin toinenkaan, pikemminkin päinvastoin.

Tämän sanoi edesmennyt johtaja pankkiajoiltani.

Lienenkö arvostellut jotakin, vai miksi tämän totuuden silloin kuulin?

                                                                                                              

Onneksi olemme päässeet jo ohi syyttävistä, toista loukkaavista sanoista, sanoista, jotka kaiversivat kuumana aikana, kun eduskuntavaalit olivat ovella – vai olivatko oven ulkopuolella – että kenen ”kaa” sitä mennään tai aloitetaan uutta aikaa.

Kenen ”kaa”, tämähän on kuultu esim. monen päiväkerholaisen suusta, kun lapset sekkaavat kaveripiiriään kokoon. On luonnollista tykästyä johonkin, tuskin päiväkodeissa kehotetaan syrjimään ketään samasta ryhmästä. Toisin on tuolla valtakunnan tasolla.

Lieneekö tästä ollut monen neuvottelijankin suusta tullut kysymys? Kenen kaa? Kyllä varmaan?

Arveltiin, mikä olisi paras, kuka siedettävin. Tuo kelpaa, tuo ei sovi tähän seuraan. Kenellä tai keillä on todella tietoa, oikeudenmukaista ja rehellistä näkemystä asioista.

Näin on tuumittu sekä yleisesti, että median tiimoilta. 

Tosi tärkeiltä nämä tuntuu, mutta tähän voisi olla tämä sanonta paikallaan, vaikka ei varsinaisesti tämän päivän politiikkaan ihan soveltuisikaan. On tutkittava. On mietittävä.

Taitaa olla vaikeata, jokaisellahan on vaatimuksensa, eikä yhteistä ratkaisumallia hevillä näytä löytyvän. Katsellaan, kuunnellaan.

Oman edun tavoitteleminen huomataan. Vaikka kuinka sitä yritetään peitellä,  ei aina onnistuta.

Minna Kettusen kolumnia ja puheita

Sain mielenkiintoisen kirjasen Vielä jäi sana suuhun

Kun kerroin edellä muistin huonontumisesta, tässä ei ole ensinkään siitä kysymys, päinvastoin sanoja jää suuhun ja lisää pulppuaa kuten Minna Kettusellakin.

Hän kirjoittaa sanat pois suustaan.

Pysähdyin kirjasessa Vääränpään pappilaan ja sen asukkeihin joista tunnetuin oli Juhani Aho. Hän syntyi vuonna 1861 ja hän on mielikirjailijani.

Kouluaikana pidin esitelmän Juhani Ahosta. Vieremän pappilan pojasta ja

kun kerran kirjoittajakurssilla sitä kysyttiin ja sanoin Juhani Aho ja rehtori Innanen totesi, ettei se ole ensinkään huono valinta.

Erikoisesti hänen kirjoittamat Lastut ihastuttivat minua jo lapsena.

Aho kuvaa herkästi luontoa, sen monivaihtuvuutta ja herkkää tunnetta kulkijassaan. Muistan erikoisesti lastun Sydänmaalla, joka on myös nimellä Kosteikko, kukkula saari. Hän totesi: 

 ”Tie veti ja viehätti.”

Tässä hän kertoo kesäisestä päivästä kävellessään ”ypöyksin ketään kohtaamatta kaipausta kehenkään tuntematta.”  

Hän tulee melko aution talon pihapiiriin, kuulee karjan kellot ja ”niiden sekaan kilahti joskus kauempaa vaskikellolaitumella käyvän hevosen kaulasta.” 

Hän kuvaa mökkiä pellon laidassa ja veräjää, josta pudotti pari kuivuuttaan helähtävää puuta ja joutui pihanurmikolle, huomasi ruispellon ja kuhilaat. Menee sisälle ja heittäytyy pirtin penkille pitkäkseen, jossa lattiat ovat ”heiniä kouhollaan ja kapea käytävä jätetty pöydän ja oven väliin.”

Nämä ovat eri ihania kuvauksia metsämatkasta, asumuksista, pihoista ja talon vieraanvaraisesta emännästä. ”Hän vei pihanpäänkamariin, kattoi pöydän ja kantoi sinne voita, leipää ja maitoa. Noutaessaan ne pois laittoi hän vuoteen ja toivotti hyvää yötä.”

                                          Ja kulkija jatkaa:

”Laskeusin levolle sen mielialan vallassa, ettei ole ketään, jolle en voisi antaa anteeksi, eikä ketään, jolta en voisi saada. Enkä muista siitä yöstä enää muuta kuin että seinällä vastapäätä oli ikkuna ja hämärä piha ja siellä jokin valkoinen vaate.”

Mitähän valkoinen vaate voisi kuvata, ehkä seuraavaa päivää, tuntematonta taivalta ja yöpymisiä vieraassa pirtissä.  

Näin Juhani Aho kuvasi iltaa ja uupumustaan matkasta, jonka hän teki osaksi pikkutyttöjen veneellä saattamana toiselle rannalle. 

Mikä tekee metsämatkasta noin tunnelmallisen olon kulkijalle, ehkä se, että olemme metsäläisiä, viihdymme siellä ja saamme tunteen luonnon omasta rauhasta sisimpäämme. Ja se rauha tulee vain yksinäiselle kulkijalle. Kulkijalle ilman päämäärää, ilman kiirettä ja on vain oma seesteinen olo kuunnella puiden suhinaa.

Kuin silloin ennen

Tuli mieleen viime yönä ne ajat entiset, kun sähkökatkoksista saatiin tietoa jo etukäteen. Silloin oli pakko säästää sähkönkulutusta ja määrättiin aika milloin rajoitus oli. Siihen piti sopeutua, vaikka esim. navettatyöt vaativat omat aikansa ja sähkönsä.  

Muistuu mieleen kerran sähkökatkoksen aikana, kun olin ilmoittanut Mannerheimin Lastensuojeluliiton aluekokoukseen menoon Pieksämäelle ja iltalypsy sai odottaa sähkökatkoksen ajan. Mitäs nyt? Jätin lehmät syömään navettaan ja sitten suihkuun, pukeutumaan ja matkaan.

Tulin kotiin, vaihdoin taas navettavaatteet ja jatkoin lypsyä. Siitäkin selvisin.

Nämä katkokset olivat silloin aikoinaan välttämättömiä säästöjä.

Viime yönä sammuivat sähköt ainakin 4-5 kertaa jo illalla ja todennäköisesti myrskyn seurauksena, eikä siitä kukaan osannut odottaa, mutta onneksi olin jo sängyssä. Myrskystä ja sähkölinjojen mahdollisiin tuhoihin osataan varautua ja korjauskalustoa hälytetään paikalle. Nyt tuli yllätyksenä ja pimeni koko kyläkunta. Ei valoa naapurissakaan näkynyt.

Minna Kettusen kirjaa olin lukemassa ja valot estivät jatkaa. Mitäs nyt, kun oli pakon sanelemana tauko ja odottelu.

Katkos ei onneksi kestänyt kauan ja lukeminen jatkui.