Yllätyksiä 2

                                      Yllätyksiä 2.

Kun ihminen joutuu yllättäen toisten hoidettavaksi, hän menettää osan itsestään, hän on avun tarpeessa joka asiassa. Eihän tämä tosin minulle ollut ihan uutta, mutta pelottavaa.    

Siis sairaalahoitoon, ensin keskussairaalan ja sitten paikallisen terveyskeskuksen akuuttiosastolle ja sieltä kuntoutusosastolle. Täällä viimeksi mainitulla sain pätevää opastusta kävelyyn ja tasapainon hallintaan.

Tein siis kierroksen ja mitä niistä olosuhteista jäi mieleen?

Olen aina kehunut Pieksämäen sairaalaa. Täällä olen tietysti lähellä kotia ja se mahdollistaa paremmin mm. läheisten vierailut.

Ja hoitajat, he olivat ystävällisiä, asiansa osaavia ja huomioivat erikoisesti potilaan kunnon. Kuntoutusosastolla ensin tarkkailtiin, sitten aloitettiin tarkoin ohjein potilaan siirtyminen sängystä ylös, tasapainon toimintaa ja selviytymistä esim. pesuissa. Vaikka hoitohenkilökuntaa oli (ainakin minun mielestäni) liian vähän, he jaksoivat huolehtia meistä ja tehdä työtä kanssamme. Joskus kiire ja hoitajien kova työpaine säälitti.  

Kuntouttajani oli tällä kertaa Riitta Väisänen, jonka ohjauksessa tein lihasvoiman liikkuvuus- ja tasapainon harjoittelua, nojapuu- ja porrasharjoittelua sekä iltapäivällä mm. alaraajojen lihasten venyttelyä vuoteessa, jonka tunsin hyvin rentouttavana. Hän selosti perusteellisesti miten toimia ja mihin liike vaikuttaa. Erikoisesti jäi mieleeni miten hän opasti rollaattorista siirtymistä vuoteeseen, kuinka se oikea jalka ottaa askeleita sivulle, vielä vähän ja sitten vasta istumaan. Jos vain keskittyi kuuntelemaan, sai perusteellisia ohjeita. Kun ensi kerran tapaa kuntohoitajan, sitä jännittää ja pelkääkin. Riitta osasi ottaa rennonolla asenteellaan kuntoutettavan mukaansa.  

Hänen mottona oli; Elämä on valintoja.

Kun sitten pääsin yllättäen jatkokuntoutukseen Kyyhkylään, sinne jouduin ”raakileena”.

En pystynyt liikkumaan esim. pesutiloissa/vessassa, kun pelkäsin lattian liukkautta ja jännitti. WC-paperitkin ihan väärällä seinällä minun suhteen ja kaikki piti kurkottaa etäältä. Suihkutuoli tuotiin pyynnöstä, mutta auttaja/hoitaja kieltäytyi auttamasta ja sanoi, että täällä täytyy olla omatoiminen ja yrittää. Minä yritin. Varpaita en saanut pestyä enkä uskaltanut kurkottautua pelosta, että tuuskahdan korkealta tuolilta kaakelilattialle nenälleni. Tuskastuin ja sanoin hänelle rumasti. Kun liikuin rollaattorin avulla, se vaikeutti vielä siirtymistä, vaikka tukena kuitenkin. Jospa hoitaja ymmärtäisi mitä vaatii potilaalta, jonka mieli on jo entisestään osittain rikki.  

Kuulin, että näihin tiloihin on tulossa remontti lähiaikoina.

Täälläkin minua testattiin jälleen tasapainon ja kävelyn suhteen. Sain pisteet selviytymisestä ja ”Niko” kävelytti minua ”juoksumatolla.” Häneltä sain  rohkaisevaa palautetta. Uskalsin jo odottaa miten tänään osaan ja miten pystyn jalkoihin katsomatta ottamaan askelia. Tv-kuvaa katsoessa unohti jalkansa ja oikean polven asentoa seurattiin. Näin hyvä!

Jaksatko vielä, hän kysyi ja sitten pieni hetki huilattiin.  Kun minut kiinnitettiin vielä polkemaan pyörää istuen, se tuntui tutulta ihan kuin Pikku-Honkalassakin.  

Täällä oli myös mahdollisuus piipahtaa alakerran ravintolassa, jossa joimme vieraamme Aulin kanssa kahvit kuin myös konsertissa juhlasalissa, jossa kuulimme tuttua puhallin musiikkia, ja sinne meidät vietiin pyörätuolissa. Ruokalassa saimme kerran kuunnella musiikkia ja esittää omia toivomuksiamme. Nämä katkaisivat sopivasti päivän vakio-ohjelman.

Yllätys 1

Näitä elämässä tuppaa olemaan. Olin lomalla, ihan noin vain. Jouduin sairaalakierrokselle, joka alkoi KYSistä. Ja nyt olen kotona täällä Pikku-Honkalassa ja siis olen jälleen elämässä kiinni vai sanoisinko, että mukana. Kiinni jossakin ehkä tarkoittaa kuin liimattuna, kuin jatkuvaa pysymistä tässä tilanteessa. En tiedä. Näissä kiemuroissa tapasin useita keski-ikäisiä ja vanhuksia, jokainen hoidon tarpeessa, omanlaisensa, jokaisella omat vaivansa. Eräs heistä tuotiin jo Pieksämäen akuuttiosastolle huonekaverikseni. Olkoon hänen nimensä vaikka Siiri, joka jo muutama vuosi yli yhdeksänkymmentä, mutta niin terhakka ja aikaansa seuraava mummeli. Ja kun siirryin kuntoutusosastolle, siinä Siiri taas samassa huoneessa terveen näköisenä ja punakka hyvätuulinen hymy kasvoilla. Usein hän sanoi: ” Eletään nyt näinnikkään.” Hän oli rakastunut sodan aikana nuorena neitona sotapoikaan, vihitty kirkossa sotilaspuvussa olevan pojan kanssa, naitu maataloon ja tehnyt raskaita maatalon emännän töitä, synnyttänyt lapset ja ollut onnellinen. Hän oli paljon kokenut myös murheita elämänsä aikana jäätyään leskeksi. Näissä muistoissa Siiri viipyi pitkään kertoessaan minulle. Kun hän eräänä yönä aikoi vain pistäytyvänsä kaikessa hiljaisuudessa hyyskässä, tuli kaatuminen ja soitin hoitajat apuun. Huomasin verta lattialla. Ei kuitenkaan isompia vaurioita ilmaantunut kuin kipua olkapäässä, joka korjaantui aikanaan ja Siiriä ruvettiin kuntouttamaan. Pedistä nousemista ja kävelyä opeteltiin samoin kuin itsekin ja vähin erin Siiri kulki käytävillä kävelylaitteen turvin jo ruokasalissa syömässä. Hän jumppasi petissä, jalat alkoivat vahvistua ja hymyä näkyi enemmän mummon kasvoilla. Siirillä oli mottona: Eletään nyt näinnikkään. Ja niin elettiin.

yksivuotias

Hän on yksivuotias

ja kävelee hoiperrellen, nousee itsenäisesti ylös, kun pyllähtää

nousee paremmin ylös kuin mummonsa ja pääsee jo yli matalan kynnyksen ottamatta tukea oven karmista

osallistuu ”aika-ajoihin”

hän osaa leikkiä

ja hänen vanhempansakin osaavat leikkiä

Onnistuakseen vanhempien on leikittävä lapsen kanssa, sanoo Sinkkonen.

Kuka hän?  

Hän on Sohvi.  

Tahtomattani kiinnitin huomioni Sohvin liikkumiseen ja ylösnousemiseen.

Noin se käy.  

Kun itse olin lapsi, ei lasten kanssa ollut aikaa leikkiä eikä se ollut siihen aikaan tapanakaan. Kai se oli joutavaa, turhaa, samoin kuin lapselle lukeminenkin. Mikä lienee ollut etten itsekään joutanut leikkimään?  

                                                

Kun sitten aikaa kului ja tämä mummo halvaantui, opettelin kävelemään ja sanottiin, että konttaa kuin lapsi, käytä kaikkia raajoja, se tasapainottaa.  Enkä osannut. 

Minusta kun näytti, ettei Sohvi edes ryöminyt tai kontannut.   

Minä opin kävelemään omalla tavallani vasta kaksi vuotta halvaantumisen jälkeen. Tasapainoa etsin edelleen, vaan sen löytämiseen ei enää tässä iässä ole kovinkaan paljon toivoa.   

On otettava tukea vasemmalla kädellä ja tuen tarve lisääntyy jatkuvasti, kun ikävuodet heikentävät opittuja taitoja enkä esim. portaissa selviä yksin. 

Mutta Sohvin liikkuminen edistyy, pian hän juoksee.  Onnea yksivuotiaalla! 

Tässä iässä n:o 2

Sitten kaihileikkaukseen.

Vuosien mukana tulee aina eteen uusia asioita.  Jo kauan sitten sain kokea näön heikkenemisen, vaikka siitähän kärsivät myös nuoremmat. Kun vielä halvaantuminen vaikeutti kävelyä, tasapaino vain huononi ja niin (tosin Matin kehotuksesta) hakeuduin silmälääkäriin ja sen seurauksena kaihileikkaukseen.  Kokemus se oli tämäkin.

 Elämä kirkastui kohta leikkauksen jälkeen muutaman päivän perästä. Voiko tämä olla mahdollista? Oli se. Kaikki selkeni, kävelykin vähän varmistui enkä tarvitse enää kaukolaseja!

Mutta Maijan päivän onnittelujen yhteydessä minulle sanottiin, että älä säikähdä, kun katsot nyt peiliin. Mitäpä tuosta. Mutta totta vieköön, säikähdin, hämmennyin.  Miten nuo kaikki rypyt ja uurteet olivatkin selvästi näkyvimpinä? En ollut moista aikaisemmin noin nähnyt. Silmien ympärillä ”viikset” selvinä ja suun juonteet moninkertaistuneet.  Johan tämä on kauheata!

Niin vain oli eikä päivittelyyn ollut varaa. Myös keittiön työpöydän epäsiisteydet, pesualtaat ja vessa kuin kaikki muukin näyttivät epäsiistiltä. 

Enkö tosiaan ollut näitä aikaisemmin nähnyt?  En kai tai ei niin pahalta näyttänyt kuin nyt. Näkö parani ja moni kohta huusi siivoamista.

Joskus tosin aikaiseminkin kauhistelin samaa, kun sattuivat silmälasit olemaan saapuvilla.

Ymmärrän nyt miksi vanhojen ihmisten huusholli on sitä mitä se nyt on.

Ei sitä kaikkea näe, jos ei liene tarviskaan.

Nuoremmille tiedoksi.

Rätti käteen ja aloin putsata sieltä mistä kykenin ja mikä näytti pahimmalta.

Sen tästä nyt sain. 

Matkalla

Kerran huristeltiin Vuorelan kylällä pyörätuolilla ja kerättiin kukkia juhlapöytään. Luonnonkukkia ja mikä yllätys, nehän sointuivat hienosti lautasliinoihin kuin koko kattaukseenkin.

Tavattiin matkalla erään myös autotallin edessä ”leivänkuivattaja.” Paljon oli miehellä korissa leivonnaisia ja hän seuloi osan hevosille, osa meni roskikseen. Osa oli pakko kuivattaa, koska pian ne homehtuisivat.

Uteliaana pysähdyttiin häntä jututtamaan.

Siinä oli sämpylöitä, vähemmän kahvileipää, mutta piirakoitakin mukana.

-      Nämä on haettu jakelupisteistä, joissa käyn pari kertaa viikossa ja tuon aina pakettiautolla tänne lajitteluun.

Siinä selvisi miksi jakelupisteistä jää paljon ylimääräistä syötäväksi kelpaavaa. Miksi noin hyvää syötävää ei haeta ruokapöytiin?  

-      Sitä tulee niin paljon, oli vastaus.

Leipomot syytävät jatkuvasti tuotteita, koska on tuet. Leipomot saavat tukea ja ei kun vain leivotaan. Näinkö tosiaan on? Eikä ns. arkipyhiä oteta huomioon eikä jo ohjelmoituja tietokoneita osata esim. arkipyhien osalta muuttaa.    

Järkyttävää kuunneltavaa.

Meille matkalaisille tuli nälkä. Emme kuitenkaan rohjenneet pyytää maistiaisia. Olihan kohta Kunnonpaikassa päivällisen aika.

Paljon oli miehellä kerrottavaa. Pienen taajaman asukit olivat kutakuinkin ennestään tuttuja, entisiä ja täällä nyt vierailevia kuuluisuuksia. Samalla kuulimme kuuluisista vieraista Kunnonpaikassa ja heidän yli huolehtivaisista turvamiehistään, joita piileksi pusikoissa kaiken varalta. Mielenkiintoista kuunneltavaa eläkkeelle jääneeltä linja-auton kuljettajalta.  

Jatkoimme matkaa ja ihmettelimme elämän menoa. 

Tässä iässä

Sain Anulta syntymäpäiväkortin, jossa oli rivissä kauniita naisia ja perhonen koristeena. 

Kortissa luki ”Olen löytänyt huolettoman vanhuuden salaisen kaavan:

EMUS= ellet muista unohda se.”  

Hyvänen aika, mikä toteamus, mikä lohtu se oli tähän hetkeen itselleni. Juuri tuli 80 vuotta täyteen ja nyt tämä jo koettu unohtaminen ihan julkisesti onkin sidoksissa tähän vanhuuteen, huolettomaan vanhuuteen. Tuli lohtu. Unohda!

Jäin tätä miettimään.

Muisti tekee juuri nyt tepposensa tai on jo kauan sitten tehnyt minulle. On olevinaan vielä asioissa mukana, vaan kun ei olekaan. Laittaa esim. jonkun tuohon noin, että kyllä sen tuosta muistan. Enkä enää muutaman ajan perästä muista mihin sen laitoinkaan. Voinko vain yksinkertaisesti unohtaa? Tepsisikö tämä salainen kaava minun vanhuuteen? Ei se aina tepsi.

 Monissa asioissa on vain käytävä läpi ja muistella.

Esimerkiksi tämä tavaroiden talteen laittaminen ja niiden etsiminen on meille vanhoille tyypillistä. Kun unohdan, etsin mihin laitoin, missä se voisi olla? Joskus olen itse onnistunut seuraavan konstin avulla: Kun pistän jonkun esineen todella ajatuksen kanssa, vaikkapa käsineet tai ostamani kapistuksen tuohon paikkaan, mieluummin siihen samaa entiseen paikkaan, löydän ne paremmin siitä seuraavalla kerralla. Siis, älä muuta paikkaa. Pistä aina samaan paikkaan, niin vähemmän tarvitset etsiä ja haikailla. Olen huomannut tämän auttavan ainakin minua tässä iässä. Tässä unohtamisen ja muistamattomuuden iässä tulee helposti leimatuksi, se on sitä vanhuuden höperyyttä.  Kadottaa ja sitten etsii.

Asioita unohtaa, aikansa haikailee ja jossakin vaiheessa ne saattavat putkahtaa muistiin.

Mutta nimimuisti, se se onkin meille vanhuksille ongelma, vaikka kyllä sitä

esiintyy nuoremmillakin.  Olisiko siihenkin jotain salaista kaavaa?

Uteliaisuus

Mitä se on? 

Tahko Pihkala suomalaisen urheilun ”monitoimimies”, sumalaisen pesäpallon keksijä on sanonut, ”olen utelias ja elän”  

Siis uteliaisuus tekee elämän mielekkääksi. Hyvä.

Minäkin olen utelias, hyvinkin utelias.

Kun en huomannut tässä kevään aikana Kimmon pihalla isoa ns.

valvontavaloa enkä sisällä huoneissa valoja, piti kysyä ja soittaa(en kuitenkaan heille, vaan heidän lähellä asuvalle ex emännälle) Ovatko he menneet pitkälle matkalle, kun ei ole näkynyt valoja?

Ja voi taivas, kun petyin tai ilostuin, kun eivät olleet menneet, vaan enää valoa ei ole tarvittu! On tullut kevät ja valoisuus lisääntynyt!

Tämä oli sitä uteliaisuutta, jota myös näin naapurien välillä tarvitaan.

Sitäkö samaa, että nouseeko naapurin piipusta savua? Nykyään ei savuja tarvitse odotella. Olemme ihan erilaisessa elämän menossa. Aamukahviin ei enää savuja tarvita, etupäässä valoja.  

Muistuu mieleeni, kun olin lapsena siskoni kanssa tätilässä perunan nostossa. Kuokalla kaivettiin. Työrupeama alkoi tuntua pitkältä ja katseltiin, koska piipusta alkaa nousta savua ja sehän tietäisi syömään kutsua. Ja kohta savu tuprusi. Kustaavalla on jo potut tulella, hurraa!   

Tahko Pihkalan mukaan uteliaisuus elämään on hyväksi. Kun kaikki päivät eivät ole mukavia, eikä niitä ihan oikeasti saada kotikonsteillakaan mukaviksi, saati mielekkäiksi, seurataan ympäristöä, luontoa ja katsotaan.    

Nouseeko savuja? Näkyykö valo?

vanhusten huoltosuhde

                                          

Väestö vanhenee heikkeneekö huoltosuhde?

                                    Näin otsikoidun paperin sain käsiini ja alaotsikko oli

                                    vankeinhoitolaitokset ja vanhainkoti.

Tällä tavalla asiat pitäisi hoitaa:

Pannaan vanhukset vankilaan ja rikolliset vanhainkotiin

sen avulla me hoitaisimme pari asiaa kuntoon:

mm. vanhuksilla olisi mahdollisuus päästä suihkuun, osallistua harrastuksiin ja päästä ulkoilemaan.

Heidän terveydestään, hampaistaan ja apuvälineistään huolehdittaisiin.

He saisivat rahaa sen sijaan, että heidän olisi maksettava hoidostaan ja asumisestaan.

He olisivat jatkuvan videovalvonnan alaisia niin, että saisivat välittömästi apua, jos kaatuisivat tai tarvitsisivat muuta avustamista.
Vuodevaatteet pestäisiin kahdesti viikossa ja kaikki vaatteet silitettäisiin ja toimitettaisiin heille.

Vartija tarkistaisi heidän tilanteensa kahdenkymmenen minuutin välein.

Kaikki ateriat ja välipalat tuotaisiin heille huoneisiin.

He voisivat ottaa vierailevia perheenjäseniä vastaan sitä varten varatuissa tiloissa.

Heillä olisi mahdollisuus käyttää kirjastoa, kuntosalia ja hengellistä neuvontaa,

uimahallia ja työpajoja ja heillä olisi vapaa pääsy konsertteihin, joita järjestävät kansannallisesti kuuluisat artistit.

Yksinkertainen vaatetus 

                                              

Väistöllinen huoltosuhde eli

lasten ja vanhusten huoltosuhde kuvaa lasten ja vanhuseläkeläisten määrää, joten lasten ja vanhusten määrä sataa työikäistä kohden nousee nykyisestä 50:stä 74,6:een vuoden 2034 mennessä.

Huolestuvaa.

Tuskin toteutumiskelpoinen, mutta aina sitä passaa verrata.  

Joni Skiftesvik Valkoinen Toyota vei vaimoni

Joni Skiftesvik

Valkoinen Toyota vei vaimoni

Elämänkuvia

Se alkaa ennusmerkeillä, etiäisillä.  Kirjailija uskaltaa niihin lopettaakin. Ymmärsinkö oikein? 

Mutta kuvat ovat elämästä, sen monista vaiheista, täysillä elettyjä. Hän oli suorasanainen lehtimies, eteni toimittajasta vapaaksi kirjailijaksi. Skiftesvik on havainnoitsija ja tarkka luonnon kuvaaja. Luonto jättää aina asioita muistiin.

Onko yleistä, että sairastuttuaan ihmisellä, kuin minullakin, eletyn elämän kuvat ja eri vaiheet alkavat kulkea muistoina ja kuin silmien edessä?  

Sain tämän kirjailijan kirjan Tuulen poika sairastuttuani v.1987 opettaja Kaisa ja Martti Hänniseltä. Hänen tekstiinsä ja kuvauksiinsa ihastuin heti. Lyhyet lauseet tekivät lukemisen helpoksi. Kiitos Kaisa.

Tässä nyt lukemassani kirjassa Valkoinen Toyota vei vaimoni syntymät ja kuolemat tulevat ja muisti tuo kipeitäkin kohtia. Omat sairaalareissut ja pojan kuolema on surullista luettavaa. ”Ei ole lannistetumpaa ihmistä kuin on lapsensa menettänyt.”  Itketti.

Hän puhuu perheestä, ihmisistä omilla nimillään, muistelee eri aikoja ja tapahtumia. Takautumia tulee, kehittyy muistoja ja sairaudet rinnastuvat elämänmenossa. Tämä on ”jopa intiiminen teos, jossa menneisyys ja nykypäivä vuorottelevat. Ilmeikäs dialogi itkettävät ja naurattavat.”

Luin kirjan ja jäi paljon mietittävää. Hanki tämä kirja ja lue se!

Löysin vielä kirjahyllystäni tämän saman kirjailijan kirjoja: Mika ja isä,

Suolamänty ja Copnorin valkoinen laiva. Huonomuistisena voi löytyä vielä paljonkin uudelleen luettavaa ja näin saattaa avautua uusia asioita, sitä kun jää lauseisiin pitemmäksi aikaa, ne tarkentuvat.  

Summan mutikassa

Mikä se sellainen on?  Paljonko se on litroissa tai grammoissa?

Pojan tyttö kysyi, kun hänen kanssaan aloitettiin kakkutaikinan tekoa täällä mökissä tai etsittiin mittoja kakkutaikinaan. Mummo tuon oli sanonut, kun leipomista suunniteltiin, summan mutikassa.    

No, se on vähän kuin suunnilleen tai noin tai suurin piirtein, sanoin.

Tiedätkö tyttö ettei mummon lapsuudessa kovin usein äitinikään leiponut, ruisleipää lukuun ottamatta ja sehän tehtiin juuri edellisten ohjeiden mukaan, eikä mittoja haikailtu. Luulisin vielä siihen aikaan olleen muutenkin ”mitat hukassa.”  

Monta kertaa olin itse tehnyt taikinat ja herkut ihan summan mutikassa, esim. maitorieskan, josta vävyni sai tuntuman tähän ”mittaan” kysellessään maitorieskan teko-ohjetta.  En osannut heti hänelle oikeita mittoja kertoa, piti miettiä.

No, katsos kun en minä ole kaikkia niin tarkasti mitannut, tai ei sitä ole joutanut niin mittailemaankaan. Kuitenkin kaikki tarpeet olivat vain ”summan mutikassa” rieskaankin laitettavissa. Tottakai kaikki rieskaan tarvittavat tarpeet olivat ”päässä” ryhtyessäni rieskan tekoon, mutta koskaan en ole tätä rieskaa tehdessä mittoja haikaillut.

Siis jouduin siitä vävylle ihan oikeat mitat kertomaan, ja se olikin jo suurpiirteistä.   

Niin vävy sai ne oikeat, tai lähes oikeat mitat, koska rieska oli onnistunut ja tullut kehuja.

Ja niin vävy kirjoitti juhannusherkusta, ”Jos kysyt milloin taikina on liian jäykkää tai liian löysää, olet toivoton. Oikea koostumus pitää vain osata tunnistaa vähän samalla tavalla kuin sementin tekijä tunnistaa laastin oikean koostumuksen.”   

Vielä vanhuudesta

En pääse eroon vanhuudesta

 ja sen kanssa pärjäämisestä, kun se jo on itsellänikin ”ovella.”

Ihan sattumalta katsoin dokumentin kakkosella ULKOSAARISTON USKOMATON DORA 87 vuotias.  Teräsvanhus. Hän asustaa vakituisesti Turun saaristossa pienellä Lammholmin saarella. Tuulen ja ahavan uurtamat kasvot kertovat paljon hänen elämästään. Toimittaja Mikaela Weurlander oli koonnut tämän tarinan, tositarinan.

Jakso 1. Omantiensä kulkija.

Ja Dora kysyy: ”Saako vanhana elää niin kuin itse haluaa?” 

Niin saako? Kyllähän se on mahdollista, jos vain on kykyä ja terveyttä itsellään, vaikkei sitä ympäristö heti hyväksy.  

Kun viestitin pojalleni tästä dokumentista, että katsopa tämä, niin hän sanoi, että kyllä sinä olet yksi Dora. Vastasin, että olisin, jos olisin terve.-

Nyt ei ole minusta, vaan tähän joukkioon kyllä sopisi äitini, joka eli yli 90 vuotiaaksi omassa kodissaan ja leskenä 20 vuotta. Hän lapio talvella tiet ja hiihteli vielä vävyltä 80-  vuotis lahjaksi saamilla suksilla. Ja oli iloinen ja leikkisä, hullutteli ja tekeytyi toiseksi meidän lasten tultua käymään.

Äidillä olivat olosuhteet kylläkin aivan toisenlaiset kuin Doralla. Hän asui maalla ja lämmitti tupaansa, hilasi polttopuut liiteristä joko kainalossaan pari kolme kerrallaan tai papan tekemällä kelkalla. Kylpi ulkosaunassa, teki ostoksensa yksin lähikaupungista ja söi yksinkertaista ruokaa. Loppuaikoina siskoni Saara toi kauppaostokset ja auttoi.

Sitten jäi kerran uuniin menevät halot tuvan lattialle eikä mummo enää pystynytkään jokapäiväisiä askareitaan toimittamaan. Verenkiertohäiriö ja sairaalareissu, josta selvisi vielä kotiin. Kotona, tässä tutussa paikassa mummo halusi elää vähäisen kotiavun turvin.  Mutta veljeni vei mummon vanhainkotiin, jossa ei viihtynyt eikä kotiovi enää auennut mummolle edes kesällä.  

Mummolla oli ikävä.