Yllätys 1

Näitä elämässä tuppaa olemaan. Olin lomalla, ihan noin vain. Jouduin sairaalakierrokselle, joka alkoi KYSistä. Ja nyt olen kotona täällä Pikku-Honkalassa ja siis olen jälleen elämässä kiinni vai sanoisinko, että mukana. Kiinni jossakin ehkä tarkoittaa kuin liimattuna, kuin jatkuvaa pysymistä tässä tilanteessa. En tiedä. Näissä kiemuroissa tapasin useita keski-ikäisiä ja vanhuksia, jokainen hoidon tarpeessa, omanlaisensa, jokaisella omat vaivansa. Eräs heistä tuotiin jo Pieksämäen akuuttiosastolle huonekaverikseni. Olkoon hänen nimensä vaikka Siiri, joka jo muutama vuosi yli yhdeksänkymmentä, mutta niin terhakka ja aikaansa seuraava mummeli. Ja kun siirryin kuntoutusosastolle, siinä Siiri taas samassa huoneessa terveen näköisenä ja punakka hyvätuulinen hymy kasvoilla. Usein hän sanoi: ” Eletään nyt näinnikkään.” Hän oli rakastunut sodan aikana nuorena neitona sotapoikaan, vihitty kirkossa sotilaspuvussa olevan pojan kanssa, naitu maataloon ja tehnyt raskaita maatalon emännän töitä, synnyttänyt lapset ja ollut onnellinen. Hän oli paljon kokenut myös murheita elämänsä aikana jäätyään leskeksi. Näissä muistoissa Siiri viipyi pitkään kertoessaan minulle. Kun hän eräänä yönä aikoi vain pistäytyvänsä kaikessa hiljaisuudessa hyyskässä, tuli kaatuminen ja soitin hoitajat apuun. Huomasin verta lattialla. Ei kuitenkaan isompia vaurioita ilmaantunut kuin kipua olkapäässä, joka korjaantui aikanaan ja Siiriä ruvettiin kuntouttamaan. Pedistä nousemista ja kävelyä opeteltiin samoin kuin itsekin ja vähin erin Siiri kulki käytävillä kävelylaitteen turvin jo ruokasalissa syömässä. Hän jumppasi petissä, jalat alkoivat vahvistua ja hymyä näkyi enemmän mummon kasvoilla. Siirillä oli mottona: Eletään nyt näinnikkään. Ja niin elettiin.