Minna Kettusen kolumnia ja puheita

Sain mielenkiintoisen kirjasen Vielä jäi sana suuhun

Kun kerroin edellä muistin huonontumisesta, tässä ei ole ensinkään siitä kysymys, päinvastoin sanoja jää suuhun ja lisää pulppuaa kuten Minna Kettusellakin.

Hän kirjoittaa sanat pois suustaan.

Pysähdyin kirjasessa Vääränpään pappilaan ja sen asukkeihin joista tunnetuin oli Juhani Aho. Hän syntyi vuonna 1861 ja hän on mielikirjailijani.

Kouluaikana pidin esitelmän Juhani Ahosta. Vieremän pappilan pojasta ja

kun kerran kirjoittajakurssilla sitä kysyttiin ja sanoin Juhani Aho ja rehtori Innanen totesi, ettei se ole ensinkään huono valinta.

Erikoisesti hänen kirjoittamat Lastut ihastuttivat minua jo lapsena.

Aho kuvaa herkästi luontoa, sen monivaihtuvuutta ja herkkää tunnetta kulkijassaan. Muistan erikoisesti lastun Sydänmaalla, joka on myös nimellä Kosteikko, kukkula saari. Hän totesi: 

 ”Tie veti ja viehätti.”

Tässä hän kertoo kesäisestä päivästä kävellessään ”ypöyksin ketään kohtaamatta kaipausta kehenkään tuntematta.”  

Hän tulee melko aution talon pihapiiriin, kuulee karjan kellot ja ”niiden sekaan kilahti joskus kauempaa vaskikellolaitumella käyvän hevosen kaulasta.” 

Hän kuvaa mökkiä pellon laidassa ja veräjää, josta pudotti pari kuivuuttaan helähtävää puuta ja joutui pihanurmikolle, huomasi ruispellon ja kuhilaat. Menee sisälle ja heittäytyy pirtin penkille pitkäkseen, jossa lattiat ovat ”heiniä kouhollaan ja kapea käytävä jätetty pöydän ja oven väliin.”

Nämä ovat eri ihania kuvauksia metsämatkasta, asumuksista, pihoista ja talon vieraanvaraisesta emännästä. ”Hän vei pihanpäänkamariin, kattoi pöydän ja kantoi sinne voita, leipää ja maitoa. Noutaessaan ne pois laittoi hän vuoteen ja toivotti hyvää yötä.”

                                          Ja kulkija jatkaa:

”Laskeusin levolle sen mielialan vallassa, ettei ole ketään, jolle en voisi antaa anteeksi, eikä ketään, jolta en voisi saada. Enkä muista siitä yöstä enää muuta kuin että seinällä vastapäätä oli ikkuna ja hämärä piha ja siellä jokin valkoinen vaate.”

Mitähän valkoinen vaate voisi kuvata, ehkä seuraavaa päivää, tuntematonta taivalta ja yöpymisiä vieraassa pirtissä.  

Näin Juhani Aho kuvasi iltaa ja uupumustaan matkasta, jonka hän teki osaksi pikkutyttöjen veneellä saattamana toiselle rannalle. 

Mikä tekee metsämatkasta noin tunnelmallisen olon kulkijalle, ehkä se, että olemme metsäläisiä, viihdymme siellä ja saamme tunteen luonnon omasta rauhasta sisimpäämme. Ja se rauha tulee vain yksinäiselle kulkijalle. Kulkijalle ilman päämäärää, ilman kiirettä ja on vain oma seesteinen olo kuunnella puiden suhinaa.

Kuin silloin ennen

Tuli mieleen viime yönä ne ajat entiset, kun sähkökatkoksista saatiin tietoa jo etukäteen. Silloin oli pakko säästää sähkönkulutusta ja määrättiin aika milloin rajoitus oli. Siihen piti sopeutua, vaikka esim. navettatyöt vaativat omat aikansa ja sähkönsä.  

Muistuu mieleen kerran sähkökatkoksen aikana, kun olin ilmoittanut Mannerheimin Lastensuojeluliiton aluekokoukseen menoon Pieksämäelle ja iltalypsy sai odottaa sähkökatkoksen ajan. Mitäs nyt? Jätin lehmät syömään navettaan ja sitten suihkuun, pukeutumaan ja matkaan.

Tulin kotiin, vaihdoin taas navettavaatteet ja jatkoin lypsyä. Siitäkin selvisin.

Nämä katkokset olivat silloin aikoinaan välttämättömiä säästöjä.

Viime yönä sammuivat sähköt ainakin 4-5 kertaa jo illalla ja todennäköisesti myrskyn seurauksena, eikä siitä kukaan osannut odottaa, mutta onneksi olin jo sängyssä. Myrskystä ja sähkölinjojen mahdollisiin tuhoihin osataan varautua ja korjauskalustoa hälytetään paikalle. Nyt tuli yllätyksenä ja pimeni koko kyläkunta. Ei valoa naapurissakaan näkynyt.

Minna Kettusen kirjaa olin lukemassa ja valot estivät jatkaa. Mitäs nyt, kun oli pakon sanelemana tauko ja odottelu.

Katkos ei onneksi kestänyt kauan ja lukeminen jatkui.