Kielen piällä

Tämä sanonta kuuluu erityisesti meille muistisairaille.

Kun asia tai nimi äkisti unohtuu eikä tule mieleen, silloin sitä sanoo, että ”tuossa kielen piällä se ihan pyörii, mutta ei tule nyt mieleen.”  

Lieneekö tuo sanonta tuttua muualla, mutta meillä päin sitä kuulee varsinkin nimien kohdalla, ei tule mieleen. Nyt en muista. Varsinkin se nimimuisti pyrkii häviämään meiltä vanhuuden myötä, samoin ns. lähimuisti.   Tämän olen huomannut itsessäni.

Mutta miten se kieli tähän liittyy? Ei mitenkään.

Se on keksitty juttu, vain sanonta, jota käytetään tarpeen tullen.

Kielihän on tarpeellinen elin, jota tarvitaan suussa niin puhumiseen kuin suutakin, sitä omaa. Aivot viestivät mitä sanot tai muistatko sen mitä aiot sanoa, jos et olet muistivikainen, et ole höperö.

On eri asia, jos aivot eivät hoksaa, jos päässä on jokin piuha poikki tai hajallaan. Vanhuus tuo mukanaan monia asioita, jotka kummastuttavat ja hämmästyttävät.  

Mitä muuta voi pyöriä kielen päällä?

No, vaikka mitä. Siihen tunkee toiselle tarkoitetut ilkeydet, ajattelemattomat solvaukset ja kateutta ilmentävät asiat, kuin nyt erityisesti vihapuheet.

Mitä näille olisi tehtävä, ei ainakaan aivoihin ajatuksia saisi päästää, eikä siten suustaan ulos sujauttaa. Parasta olisi nielaista ne takaisin kielen päältä sotkemasta muistia ja vielä enemmän olisi kontrolloitava puheitaan niin vanhana kuin nuorenakin. Tätä sanontaa, ”pyörii kielen päällä” ei kannata meiltä vanhuksilta kieltää, eikä ihmetellä. Unohtunut sana tai asia saattaa tulla  mieleen jälkikäteen  ihan muussa yhteydessä.  

Muutto ja muutokset

Muutto, sehän on jonkun jättämistä, siirtymistä uuteen esim. paikasta A paikkaan B.

Tänä päivänä näitä muuttamisia tapahtuu varsin paljon, ihmiset kuin perheetkin joutuvat lähtemään entisiltä asuinsijoiltaan paikkaan B, joko työn perässä tai muuten vaan on pakko.

Muuttoon on joka tapauksessa syytä varautua, mutta miten siihen varautuu vanha ihminen, vieläpä sairautensa kanssa?

Joka tapauksessa muuttoon sisältyy muuttuminen, sopeutumien uuteen. Oman perheen kesken se on helpompaa, mutta uuteen ja suurempaan yhteisöön on vain sopeuduttava välttyäkseen erimielisyyksiltä. 

Vieläkin minulle lähtö lapsuuden kodista jäytää. Usein sitä seisoo sen pihalla, milloin missäkin nurkalla, usein liiterin ja muistelen.
Koko lapsuutensa asuneelle on jatkuva ikävä ”takaisin kotiin.”

Käy huoneita, katselee ja näkee ne kuin silloin siellä oli.

Ne ovat nyt poissa.

Niin, siitä muuttamisesta.

Nuoremmat osaavat hävittää muuton myötä pois kaiken tarpeettoman, ottavat mukaansa, mitä todella on uudessa kodissa tarpeen.    

Se on taito, eikä lähtöhötäkässä ehdi miettiä kaikkea elämässä tarvitsevansakaan. On osattava luopua aikanaan, vaikka se kipeätä tekeekin.

Meitä vanhoja ja sairaita rasittaa kunnollisten hoitopaikkojen  puute, aina ei  ole tarpeeksi inhimillisyyttä ja turvallista viettää vanhuuden viimeisiä vuosia. Hoitajista on puute, kiire ajaa vilkaisemaan kelloa, vieläkö voin suoriutua tuosta ja tuosta työstä.

Tämä on rasite sekä hoitajille että hoidettaville. Miten kauan tätä jaksaa?

Moni ajattelee, kunpa täältä pääsisi jo pois.

Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus

Onko nuoruus hulluutta ja vanhuus viisautta?

Eivät ole.

Kiepsautetaanko leikkisästi nyt nämä elämänmenoon kuuluvat asiat päinvastaiseen järjestykseen? Itse asiassa, ei nuoruutta tarvitse yksin hulluudeksi sanoa, näin on vain joskus tullut ilmaistuksi.

Nuoruuteen kuuluu paljon muutakin, siihen sisältyy elämän iloa, uteliaisuutta ja tulevaisuuden suunnitelmia ja koulunkäyntiä, tämän viime mainitun pitäisin tärkeänä. Eikä näitä kaikkia ei voi hulluudeksi sanoa, vaikka meistä joskus siltä tuntuukin.

Nuoruus on ihanaa aikaa.  Nykynuoret ovat fiksuja, heillä on tietoja, he ovat opinhaluisia ja haluavat hyödyntää oppimaansa omassa elämässään. Toivottavasti meidän päättäjät tämän ymmärtävät. Nuorilla on selvät ”rätingit” Se on myös aikaa, jolloin on lupa hullutellakin.  Tähän elämän menoon tarvitaan aikaa, tarvitaan myös kasvattajan tukea ja apua.

                                          Entä sitten tämä vanhuus?

Sen kohtaaminen on meillä jokaisella edessä ja tämä se vasta on joskus kaukana väitetystä viisaudesta.  Tietysti olemme ”olevinamme” viisaita tai yritämme olla, koska vuodet muka sen meille sallivat.  

Puhun vain omalta kohdaltani. Olen vanhus.

Meille on yleistä muistin huonontuminen, asioiden sotkeminen ja paljon muuta yllättävää, joka hämmästyttää myös läheisiä kuin kyläläisiäkin. Nämä asiat sotkevat ja muuttavat monia toimintojamme. Eikä viisautta voi kokonaan vanhuudesta pois pyyhkiä, enemmänkin se on elämänkokemusta. Se on vuosien tuomaa kokemusta ja sitä voidaan tai, siitä toki ja saa kertoa, eikä ole lupa nuorillemme kaikkea tyrkyttää ainoana oikeana.

On muistettava, että elämme, eri aikakautta. Ja joka päivä joku jää kelkasta.  Ei eletä enää ”luontaistaloudessa.”  

Eikä meitä mikään estä muistelematta omaa nuoruuttamme, sehän on mukana olemmepa missä tahansa, ja yhä tärkeimmiksi muistot tulevat ja vanhuuden mukana vielä korostuvat. Kysytään, muistatko, olitko siellä silloin ym.

Ikävä kyllä on joskus vastattava tai sitten olla olevinaan asiat muistissa!    

Ikävältä tuntuu, jos vanhus on kaikissa asioissa on ehdoton. 

On osa vanhuutta, että asioita toistetaan, uudelleen ja uudelleen samoja asioita. ”Se puhuu aina noita samoja asioita,” Kysyn, onko se vaarallista, koska entiset pulpahtavat vain usein mieleen? Näin sallittakoon!

Rohkeutta teille nuoret!  Tämä oma vanhuus vielä teidätkin tavoittaa. Se on tosi!

Tähän aikaan

Kohta on juhannus ja sen perinteinen herkku on rieska.

Joka kerta joudun antamaan (varsinkin tyttärelleni) ohjeita miten se tehdään, mitä siihen tarvitaan yms.

Löysin hänen miehensä kirjoittaman jo kellastuneen kolumnin ”Rieska on juhannuksen herkku.”

Siinä Heikki soittaa anopille ja kyselee juhannusrieskan reseptiä. ”Äkkinäinen voisi kuvitella, että homma hoituu helposti. Ei hoidu. Anopilla on erinomainen kyky tehdä asioita summanmutikassa… Puhelusta tuli pitkä, sillä anoppi ei todellakaan osannut sanoa tarkasti, kuinka paljon mitäkin ainetta reseptiin tulee.”

Se selvisi, että rieskan tekeminen pitää aloittaa edellisenä päivänä, koska rikotut ohrasuurimot on laitettava likoamaan veteen edellisenä päivänä. Sitten ne valutetaan ja sotketaan siihen kaksi purkkia kermaviiliä ja desi piimää. ”Piimä jää pöydälle, sillä se on säätöaine”. Ohje jatkuu: Lisätään desi kaurahiutaleita ja pari ruokalusikallista mannaryyniä, (joka miedontaa, jos ohra ei sovi kaikille) ja noin teelusikallinen suolaa. ”Myös mannaryyni on säätöaine.” Nyt taikina saa vetäytyä noin tunnin ja sitten lisätään kolme kananmunaa ja desi voisulaa. Jos taikina on jäykempää, lisätään piimää, jos löysää, lisätään mannaryyniä. Ja Heikki toteaa: ”jos nyt kysyt, milloin taikina on liian jäykkää tai liian löysää, olet toivoton. Ei sellaista voi kysyä, oikea koostumus pitää vain osata tunnistaa vähän samalla tavalla kuin sementin tekijä tunnistaa laastin oikean koostumuksen.”

Taikina valutetaan uunipellille, jonka olet vuorannut leivinpaperilla ja sitten 225-asteiseen uuniin noin 45 minuutiksi, välillä katso ettei ruskistu liikaa ja vähennät lämpöä. Minulle jäi uudeksi sanaksi säätöaine, ja se on tarpeen summanmutikkaiselle.

Appiukon tuokkosjuttu tuli myös kerrottua.

Rieska on hieno ja monikäyttöinen ja syödään munavoin kanssa. Sopii hyvin myös juustojen ja lihaleikkeleiden kanssa, kalat unohdetaan. 

Ennakkoluulot ja muut luulot

Olen kokenut omalla kohdallani monien asioiden suhteen ennakkoluuloja. 

Esim. teen arvioita jo etukäteen ottamatta selvää ja siitä syntyy luulot, eikä ymmärrys pysy perässä.  Alkaa tehdä omia ratkaisujaan, ellei niistä tarkemmin kysymällä ja puhumalla saa tietoonsa, vaikka jo siinä vaiheessa hölmöksi leimataan.

Tuo nuoriso kyllä uskaltaa pikemmin oikaista jo alkuvaiheessa ja luulot karisevat ja tositieto vähitellen mummollekin aukenee.  

Eri asia on varsinainen luulotauti, joka on jo pahempi juttu. On epäilyä ja harhaa. Usein kuin tiedetään, meillä vanhoilla alkavat epäilyt esim. tavaroiden häviämisestä, usein syy pannaan kotona käyneiden vieraiden tai miksei läheistenkin, että he ovat vieneet jotakin tai katselleet papereita, jotka ovat olleet salaisia. Nämä ovat tyypillisiä muistisairaille ja läheiset joutuvat selvittämään. Epäluulot yleensä lisääntyvät vanhetessa.  Joskus on ihmisellä aikoja ruokkia omia luulojaan, melkeinpä piehtaroida niissä, ja se on jo paha juttu.

Ratkaisu ei ole yksinkertainen. Pitäisikö ottaa yhteyttä asiantuntijaan ja pyytää apua, mutta kuinka uskaltaa, ettei tieto leviä?  Sitähän eniten pelätään, jos vaikka tuo naapuri kertoo, ja minun luuloistani saa joku sivullinen tietää. Nyt kyllä on auttajilla vaitiolovelvollisuus jota ei saa rikkoa.

Ennen kylällä oli erilainen tapa, asioista puhuttiin, eikä niitä erikoisesti juoruina käsitelty. Naapurukset olivat hienotunteisia ja sulkivat tiedot hiljaisuuden kansioon. Totta kai myöhemmin nekin avattiin, jos ei ennen, niin historian kirjoittajat sen tekivät.

Tähän vanhuuteen on paljon tullut ja tulee lisää uusia piirteitä, asioita, joista ei osaa nuoruuden aikoina edes kuvitella, että ne nyt vain on koettava ja ihmetellä, jos siihenkään enää on ymmärrystä.

Siis ymmärrystä teille nuoret!

Hämmästyttää, kummastuttaa vanhaa mummoakin

Ei kai ne niin ihmeellisiä tarvitse olla ne asiat, joita on pakosta ihmeteltävä, mutta tässä iässä yhä enemmän reagoi uutisiin, joita tulvii lehdistä ja muista tiedotusvälineistä. Ei tämä ole mitenkään tarpeellista näin vanhana, mutta nyt on siihen enemmän aikaa. Ja yhä sekaisempaa asiat kuulostavat. Mielipiteet eroavat, kuka ne tuovat ilmoille ja mistä suunnasta.      

Enemmän kummastuttaa, mitä kuulee tuolta ns. viisaiden ja oppineiden taholta. Onko oman edun tavoitteleminen ja toisen loukkaaminen tullut esim. eduskunnassa hyväksyttäväksi? Sivistystä ja asioihin paneutumista todella tarvitaan. Ainakin joillakin puolueilla on, ikävä kyllä, vain toisen nolaamiseen ja yleisön kosiskelu. 

Onko tämä ajan henki? Jos mikä niin some ja kaikki sen lieveilmiöt hämmentävät tavallista kulkijaa. Jollei typerät teot tai hipaisut saa tietoisuutta, sitten turvaudutaan facebookiin ja viesteihin, sitten tieto leviää nopeasti. Se tavoittaa sekä syylliset kuin syyttömät. Voisimmeko siirtyä epäluuloista avoimuuteen ja sitä kautta vapauteen?

Joskus ihmetyttää mitä jo olleet tietoisia. Näitä asioita aprikoi myös Konsta Pylkkänen ja kaikkea nuo ns. taivaskanavat pystyvät suihkimaan törmäämättä toisiinsa. Saattaa siellä käydä aika vilinä? Ja törmäyksistä me jo olemme epätietoiseksi ne jäävät mummollekin.

Numero 3

Käydäänkö nyt välillä Niskavuoressa ja Loviisa-emännän viisauksissa;

”Likapyykki pestään kotona.” Näin sanoi Loviisa. Jaa, mutta kun se ei aina puhdistu eikä pesuaineetkaan auttaneet, vaikka silloinen kyläkeskus seurasi tarkasti Aarne isännän suksen latuja. Tässäkin tapauksessa kylä vei viestiä Loviisalle, joka oli tuonut aikoinaan taloon rikkauksia, maata ym., mutta niin Loviisan mieskin, silloinen isäntä, hairahtui vieraisiin.  Missä vika?

Jatkuva kotipyykin pesu ei ainakaan vie muuhun kuin toisen ihmisen tuhoon ja toruun.

Jatkan vielä Hella Vuolijoen Niskavuoren sarjasta:

Nyt Kouluun oli tullut nuori ja kaunis opettaja, jota Aarne tapaili ja tietysti saman tien ihastui. Loviisa yritti tuketa juoruämmien suut lihapaloilla, mutta puhelin keskuksessa elettiin tiiviisti ajassa mukana, kuulumiset kuunneltiin ja pari naista hiihti hameen helmat korvissa vuoronperään Loviisalle tietoja viemään. Oli kai kylän tapa seurata mihin suksenlatu johti. No, koululle ja suksetkin olivat koulun seinustalle nostettu.

Kertyikö siitä likaista pyykkiä, jota ei pesemällä saatu puhtaaksi vai oliko

siihen tarvettakaan?

Loviisapa valjastutti hevosen ja meni katsomaan missä se poika on, ja keskus ämmät perässä ja sieltä se poika löytyi. Kun vielä kahvikupitkin oli jätetty pöydälle, sanoi Loviisa:

”Olisit edes voinut nuo kupit korjata pois.”

Keskusämmät kuuntelivat mitä nyt tapahtuu?  Ja oli jo tapahtunutkin.

Likapyykkiä pestiin kylän voimin eikä sitä puhtaaksi saatu.

Kyllä rakkaus on joskus sokea ”eikä sillä ole järjen kanssa mitään tekemistä.” Näin sanoi taannoin vanha sodan kokenut mies, joka laukoi totuuksia ihan omina kokemuksinaan. Toinen näistä edellä mainituista on joskus tuomittu häviämään tai jäämään sivuun. Kumpi?  

Elämä johdatti Aarnea koti-ikävän myötä kaupunkiin ja nousi valtapaikoille. Saman kylän kauniin opettajan kanssa elelivät ja onneksi nuo kaksi naista loppujen lopuksi sopeutuivat, lienevätkö sopineetkin ennen Loviisan

kuolemaa. Samoin kuin koko talon sisarussarjakin ja niin Niskavuoren lämmin leipäkö lepytti Loviisan.