Tämä on maailman matkaajan
Kyllikki Villan aforismi.
Olen ollut hänen kanssaan
matkalla, en todellisuudessa, vaan näiden hänen kirjojensa mukana. Ja millä
matkustettiin? Rahtilaivoilla. Hän sanookin ”Rahtilaivat löysin vuonna 1965”
Kaikki hänen matkakirjansa
olen mielenkiinnolla lukenut jo toiseen vai liekö jo kolmeen kertaan, ja aina
ne ovat jollakin tavalla koskettaneet.
Erikoisesti ihastuin
kertomusten aitouteen. Jos on vähääkään matkustamisesta pitävä, jää niihin
koukkuun. Näin kävi minulle.
Luin viimeksi hänen kirjansa Myrskyssä (kolmas lokikirja) Eläydyin
(tuon 75v) ja samaistuinkin täysin, minä
nyt 78 v. joka toispuoli halvaantuneena sinnittelen myös tasapainoni kanssa
pysyäkseni pystyssä ihan tavallisessa elämässä, saati sitten miten laivassa ja
myrskyssä?
Tämän kirjan tapahtumat
alkoivat Rotterdamin satamasta, jonne tytär Saara oli hänet saatellut. 15.12.1998.
Hän haluaa matkustaa yksin, oman itsensä kanssa. Ymmärrän. Kanssaihmisiltä hän toivoo ystävällisyyttä ja
syö mielellään kapteenin pöydässä.
Hän oli lähtenyt matkalle,
sille ”viimeiselleen,” kuten itse uskoi, vaikka ei se ollut viimeinen.
Tämä vanha rouva työskenteli
hytissään, käänsi kirjallisuutta ja samalla luki paljon.
Näistä matkoista hän kertoi
nauhalle, joista sitten syntyivät mielenkiintoiset ja meitä vanhenevia naisia matkalle lähtemään
rohkaisevat matkakirjat.
Työskentely hytissä
vaikeutui, kun myrsky heitti tavaroita hytissä, pöydät ja tuolit seilasivat ja
” joka ainoa lihas kipeä niin kuin olisin kuumeessa.”
Hän ilmoittaa heti alkuun
laivan päällystölle, että ”on seilannut 33 vuotta ja tiedän, että kaikki on
mahdollista.”
Mutta tämä ”teräsnainen” selviytyi
vaan aika hyvin kovassa myrskyssäkin, vaikka kaatuili ja mustelmia ilmaantui.
Liikkuminen alkoi pelottaa eikä laivasta satamaan selviytyminen ollut enää
entisen laista. Tärkeät matkatavaratkin häviävät, ei muista mihin on laittanut,
mutta sitten löytyvät.
Isot laukut aiheuttavat
päänvaivaa, niiden sisältöä ei aina muista lukotkin jumiutuivat.
Kommelluksista selvittyään
kävelee kannella, hengittää kosteaa meri-ilmaa ja nauttii.
Seuraa säät, tarkentaa
sijainnin ja odottaa seuraavaa satamaa, huolehtii rahanvaihdoista ja etsii
iltakonjakit.
Näillä matkoilla ei ole
minuuttiaikataulua eikä liiemmin hyttimatkustajia.
Ajatella, että hän uskaltaa
tunnustaa ”olen tulossa vanhaksi, pelkään omaa hölmöyttäni ja kaiken sen takana
on kasvava epävarmuus omista kyvyistä.”
Tosiasia lienee seikkailu,
uusien kohtaamisien jännittävyys.
Hänen rehellisyytensä minua
erikoisesti viehättää, koska niin usein vanhuus ja epävarmuus peitellään,
kielletään, kuin se olisi häpeä, ei siitä ainakaan tohdi paljon puhua. Hän
miettii, että miten vanha ja miten kaukana kaikesta hän on, ja että ”tätähän
olen lähtenyt hakemaan.”
Lähettää fakseja, odottaa
fakseja ja kaipaa välillä kotiakin.
Näin hän selviytyi Tanskan
salmista ja odottaa etelä-Amerikan ja Chileonen. ”menen vaikka Ushuaiaan, mutta
en tiedä riittävätkö rahat.”
Hän matkustaa Puolan Gdynian
kautta Hampuriin ja tähtäimessä on Chiile.
Usein muistelee edellisiä
matkoja, satamia ja kohtaamiaan ihmisiä.
Ikävä kyllä olen
matkareitistä ehkä seonnut, mutta matka jatkui etelä Amerikan kautta Chileen ja
myrsky yllättää, pahempana kuin milloinkaan.
Panaman kanavan kautta
Atlantille, josta pitkä laivamatka alkaa.
Skotlannissa löytää kaupan ”kun
on ollut niin kauan ollut ostoskelematta.”
Muistan erään hänen
mietteensä ”Kyllä rahan käyttö tuottaa minulle jonkinlaista nautinnollista,
ihanaa moraalitonta iloa”
Pelkää jo pohjoisen kylmyyttä
ja on ikävystynyt. Kotiintulo jännittää.
Viettää viimeisiä öitä
huonosti nukkuen ja penkoo, tarkistaa laukkujaan.
Tullaan Gdanskiin ja siitä
siirtyy Finnseal – nimiseen laivaan. Kaikki järjestyy, miehistö on suomalaista.
Laiva menee Szecenin kautta ja väsyneenä jo toteaa, että ”minähän olen aina
ihan hoopo laivoissa.”
Satakymmenen päivää on ollut
poissa. Koti ja uudet asiat ja nyt on kevät 23.4.1999.
Etupäässä olen mukana hänen
monissa ajatuksissaan, kuin omissanikin matkan varrella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti