Toimita talosi

Jatkan omaa arviointiani kirjasta:

Toimita talosi

Luin tuon Helena Anhavan kirjan Toimita talosi 284 s. Ilmestyi v. 2006 painopaikka Otavan Kirjapaino

Sanon ihan suoraan, että sattuipa luku ihan oikeaan aikaan!

Helena Anhava on Lauri Pohjanpään, tunnetun runoilijan, teologin ja opettajan tytär.

Anhavan teosten luettelossa kirjan sisällöksi on pantu impressioita.

Jo ensilehdellä on isän Lauri Pohjanpään ilmaisu ”Toimita talosi” Ja jatkuu ”Se on toisesta kuningasten kirjasta, sen 20.luvusta. Tämä sanonta on profeetta Jesaja, Aamoksen poika sanoi  Hiskialle, joka sairastui ja oli kuolemaisillaan: ”Toimita talosi sillä sinä kuolet etkä enää parane.” 

Helena Anhava on julkaissut runokokoelmia, aforismeja, novellia ja kuunnelmia. Hän on myös suomentaja.

Helena Anhava sanoo pitävänsä tuosta ilmaisusta ”Toimita talosi.” Hän käsittää sen aineellisena ja henkisenä. Ja jatkaa samalla. ”Hävitä rojusi, ettei se jää jälkeenjääneitten tehtäväksi. Selvitä välisi eletyn elämän ja maailman kanssa.”

Anhavan kirja kertoo koulu - ja sota-ajan muistoista ja sattuvasti sanottua kirjoittajan ”kipeistä asioista, jossa ei ole kyse syyttämisestä tai hyvityksen velkomisesta vaan sen kertomisesta miltä on tuntunut.”

Tämän allekirjoitan täysin.

Samalla hän käy läpi sen ajan silmäätekevät, kuuluisat ihmiset eikä jätä appivanhempiaan kuin ei lähisukuakaan vähälle.

Sota-ajan historia on nuoren naisen kokemana järkyttävää luettavaa. Miten nämä asiat kokee tämän päivän nuori? Myöhemmin hän sanoo:” Vanhemmiten herkistyy entisestään; Ehkä sitä on vähän kuin ravistunut saavi, jota vanteet eivät enää pitele. Osansa lienee myös sillä, että pojanpojat ovat jo aikamiehiä.”

Näin kirjoittaa Helena Anhava reilusti yli kahdeksankymmentä tänään.  

Lisäksi kirjassa näkyy myös syvästi tuntevan runoilijan ”halu ymmärtää lapsia ja sielultaan haavoittuneita. ”Kun puolustan lapsia, itseänikö puolustan? Ehkä niin. Erilaisuuksia on puolustettava. Maailmassa, joka ei koskaan tule täysikasvuiseksi.”

Kirjasta löysin vielä Risto Rasan runon:  

              ”Ehkä lapsi katsoessaan minuun

              näkee sen lapsen joka joskus olin.

              Ja on kuin olisin jotakin

              saanut anteeksi.” 

Kyllä tämä kirja on Helena Anhavan elämäntarina.

Jatkan kehotuksesta Toimita talosi:

Meillä varsinkin vanhoilla ihmisillä on vimmattu tapa säilyttää kamppeita ja tavaroita, jos joskus tulisi tarvetta niitä käyttää. Jos ja jos. Jos vaikka sota syttyisi. Jos tuleekin pula-aika. Jos tuotakin joku kysyy, niin siinähän se on.

Ja aitat on ahdettu tarpeettomista tavaroista, komerot käyvät pieniksi. Sitä on vain joskus ostettu ja tallennettu, jos sattuisi tarvitsemaan. 

Itsekin olen syyllistynyt tällaiseen. 

Löysin jokin aika sitten aitasta muovipussin lasten pieniä vaatteita. Jaa, täällä ne ovat. Suurin osa hyvin säilyneitä ja siskoni ompelemia. Voi, tuotakin muistan poikani pitäneen pienenä ja tuossa on tyttärelleni ihan ammattikoulun opettajan ompelema mekko. Miten ihana. Ja tuon toi naapurin emäntä saunajaistuomisena toisen tyttäreni Leenan synnyttyä, ihana sininen essu valkoisin koristein. Jaa, kyllä nämä saavat olla. Näillä on tunnearvoa, ei voi hävittää.

Pitämättömät vaatteet joutavat pois. Onhan sanottu, että jos niillä ei ole pariin vuoteen käyttöä, ne voit hävittää. 

Ymmärrän tätä sodan jälkipolvea, joka eli pula-ajan eikä ollut poisheitettävää, vaan kaikelle oli käyttöä joko korjattuna tai uudelleen kuositettua. Siitäkö ajasta on jäänyt meille tämä niin säilyttämisen kuin hamstraamisenkin vimma.

Tyttäreni palautti minut ajan tasalle, kun kerroin mistä ja milloin olen tuon ja tuon matkamuiston mökin ikkunan väliin ostanut. Kerroin niistä ja sanoin, että laitan tietokoneelle muistiin jokaisen historian. Hän kysyi: Ketä varten? Jaa. Ja hän lisäsi: Kirpputoreilla on paljon noita matkamuistoja eikä niistä olla kovinkaan kiinnostuneita. Ymmärrän äiti, että ne ovat sinulle tärkeitä.

Niinhän se on. Vain minulle. 

Asuntoa vaihdettaessa muuttoauton lavalle voidaan paljon ”taloa toimittaa.” 

Käymätön, tarpeeton on siinä vaiheessa nopeasti hävitetty. 

Tämän kirjan lukeminen tuli minulle ihan oikeaan aikaan!

Vaikka en ole toivottavasti ihan vielä loppuni lähellä, on silti tarpeen ”toimittaa talo.”

Jukka – Pekka Palon syntymäpäivähaastattelu radio 1

Jukka – Pekka Palon syntymäpäivähaastattelu  radio 1

                                                       Haastatteli Riikka Rahi

Tämä tapahtui jo viikkoja sitten, mutta se on jäänyt jotenkin olemaan ajatuksissa.

Kuten sanotaan mietityttämään.

Jukka-Pekka on tunnetun näyttelijän Tauno Palon ja Kirsti Ortolan poika.

syntyi 1954

Heti alkuun sanoi, että ”näytteleminen on ujon miehen kosto.”

Kertoi olevansa ujo ja yritti voittaa pelkonsa.

Meille hän ei oikein näytä vaikuttavan ujolta ja koulukepposista kuultuamme aika vilkas kaveri.  

Asiat, mitkä erikoisesti jäivät mieleeni haastattelussa, olivat:

Hän on positiivinen eikä haikaile menneitä,

ei ole katkera ja asia mitä toivoo tällä hetkellä

on terveys, sitä toivoo.

Hän toteaa:

näytteleminen, ”se on sellainen juttu, joka on osa tätä hommaa eli elämää.” 

”Ei määränpää ole tärkeä, tärkeää on matkalla olo.”

Tämä on maailman matkaajan Kyllikki Villan aforismi.   

Olen ollut hänen kanssaan matkalla, en todellisuudessa, vaan näiden hänen kirjojensa mukana. Ja millä matkustettiin? Rahtilaivoilla. Hän sanookin ”Rahtilaivat löysin vuonna 1965”

Kaikki hänen matkakirjansa olen mielenkiinnolla lukenut jo toiseen vai liekö jo kolmeen kertaan, ja aina ne ovat jollakin tavalla koskettaneet.

Erikoisesti ihastuin kertomusten aitouteen. Jos on vähääkään matkustamisesta pitävä, jää niihin koukkuun. Näin kävi minulle.  

Luin viimeksi hänen kirjansa Myrskyssä (kolmas lokikirja) Eläydyin (tuon 75v)  ja samaistuinkin täysin, minä nyt 78 v. joka toispuoli halvaantuneena sinnittelen myös tasapainoni kanssa pysyäkseni pystyssä ihan tavallisessa elämässä, saati sitten miten laivassa ja myrskyssä?

Tämän kirjan tapahtumat alkoivat Rotterdamin satamasta, jonne tytär Saara oli hänet saatellut. 15.12.1998. Hän haluaa matkustaa yksin, oman itsensä kanssa. Ymmärrän.  Kanssaihmisiltä hän toivoo ystävällisyyttä ja syö mielellään kapteenin pöydässä.      

Hän oli lähtenyt matkalle, sille ”viimeiselleen,” kuten itse uskoi, vaikka ei se ollut viimeinen.

Tämä vanha rouva työskenteli hytissään, käänsi kirjallisuutta ja samalla luki paljon.

Näistä matkoista hän kertoi nauhalle, joista sitten syntyivät mielenkiintoiset ja meitä  vanhenevia naisia matkalle lähtemään rohkaisevat matkakirjat.

Työskentely hytissä vaikeutui, kun myrsky heitti tavaroita hytissä, pöydät ja tuolit seilasivat ja ” joka ainoa lihas kipeä niin kuin olisin kuumeessa.”       

Hän ilmoittaa heti alkuun laivan päällystölle, että ”on seilannut 33 vuotta ja tiedän, että kaikki on mahdollista.”

Mutta tämä ”teräsnainen” selviytyi vaan aika hyvin kovassa myrskyssäkin, vaikka kaatuili ja mustelmia ilmaantui. Liikkuminen alkoi pelottaa eikä laivasta satamaan selviytyminen ollut enää entisen laista. Tärkeät matkatavaratkin häviävät, ei muista mihin on laittanut, mutta sitten löytyvät.

Isot laukut aiheuttavat päänvaivaa, niiden sisältöä ei aina muista lukotkin jumiutuivat.   

Kommelluksista selvittyään kävelee kannella, hengittää kosteaa meri-ilmaa ja nauttii.

Seuraa säät, tarkentaa sijainnin ja odottaa seuraavaa satamaa, huolehtii rahanvaihdoista ja etsii iltakonjakit.  

Näillä matkoilla ei ole minuuttiaikataulua eikä liiemmin hyttimatkustajia. 

Ajatella, että hän uskaltaa tunnustaa ”olen tulossa vanhaksi, pelkään omaa hölmöyttäni ja kaiken sen takana on kasvava epävarmuus omista kyvyistä.”

Tosiasia lienee seikkailu, uusien kohtaamisien jännittävyys.

Hänen rehellisyytensä minua erikoisesti viehättää, koska niin usein vanhuus ja epävarmuus peitellään, kielletään, kuin se olisi häpeä, ei siitä ainakaan tohdi paljon puhua. Hän miettii, että miten vanha ja miten kaukana kaikesta hän on, ja että ”tätähän olen lähtenyt hakemaan.”  

Lähettää fakseja, odottaa fakseja ja kaipaa välillä kotiakin.

Näin hän selviytyi Tanskan salmista ja odottaa etelä-Amerikan ja Chileonen. ”menen vaikka Ushuaiaan, mutta en tiedä riittävätkö rahat.” 

Hän matkustaa Puolan Gdynian kautta Hampuriin ja tähtäimessä on Chiile.

Usein muistelee edellisiä matkoja, satamia ja kohtaamiaan ihmisiä.

Ikävä kyllä olen matkareitistä ehkä seonnut, mutta matka jatkui etelä Amerikan kautta Chileen ja myrsky yllättää, pahempana kuin milloinkaan. 

Panaman kanavan kautta Atlantille, josta pitkä laivamatka alkaa.

Skotlannissa löytää kaupan ”kun on ollut niin kauan ollut ostoskelematta.”

Muistan erään hänen mietteensä ”Kyllä rahan käyttö tuottaa minulle jonkinlaista nautinnollista, ihanaa moraalitonta iloa” 

 

Pelkää jo pohjoisen kylmyyttä ja on ikävystynyt. Kotiintulo jännittää.   

Viettää viimeisiä öitä huonosti nukkuen ja penkoo, tarkistaa laukkujaan.   

Tullaan Gdanskiin ja siitä siirtyy Finnseal – nimiseen laivaan. Kaikki järjestyy, miehistö on suomalaista. Laiva menee Szecenin kautta ja väsyneenä jo toteaa, että ”minähän olen aina ihan hoopo laivoissa.”

Satakymmenen päivää on ollut poissa. Koti ja uudet asiat ja nyt on kevät 23.4.1999.   

 

Etupäässä olen mukana hänen monissa ajatuksissaan, kuin omissanikin matkan varrella.