Konstit ja korvikkeet

Jälleen arvioin lukemaani kirjaa ja se kirja on nimeltään

  Sotavuosien konsteja korvikkeita.

Toimittanut Jouni Kallioniemi

Kustantaja Vähäheikkilän Kustannus  v. 2006

Kirjahyllystäni sen löysin, laihan kirjan, jonka aioin ihan hätäisesti selata, tuskin lueskella, mutta jo kansikuva näytti kovin tutulta, se toi muistiin lapsuuteni, sota- ja pula-ajalta.

Olen v. 1935 syntynyt ja osin ovat muistissani nämä ajat.

Elettiin ostokorteilla, näin tämä kirja alkaa ”erilaisista tarvikkeista alkoi olla puutetta.”

Syksyllä 1939 perustettiin Suomeen kansanhuoltoministeriö, jonka tehtäväksi tuli

”väistön toimeentulon turvaaminen sekä talouselämän ja työvoiman käytön säännösteleminen sodan tai muun poikkeuksellisen tilanteen aikana.”

Sokeri ja kahvi kortille

Kirja kertoo: ”Ensimmäisenä säännöstelytoimena takavarikoitiin sokeri. Se tapahtui lokakuun 7.päivänä 1939.” Ja sitten kahvi lokakuun 28.päivänä 1939. Paahtimoissa valmistettiin kahvin korviketta, joka sisälsi 25 % kahvia ja  75% korviketta.

Viimeisen kerran oli puhdasta kahvia tarjolla joulukuussa 1941. Korvikettakin piti laimentaa ja vuoden 1943 alusta lähtien oli jaossa vain kahvin vastiketta. Vastikkeina käytettiin voikukan, juolavehnän ja valvattien juuria, kuin sokerijuurikasta ja sikuria.   Teekin säännösteltiin. 

  Meillä kotona Kuikkalassa oli kolme,neljä lehmää ja meidät pakotettiin viemään kerma Jäppilän osuusmeijeriin, jonne oli matkaa 12 km ja juna-asemalle n. 2 km, ja maidot lähtivät junalla kehotuksesta huolimatta Pieksämäelle. Sitä ei hyväksytty ja niin meiltä toisilta peruttiin ostokortit sokerille isääni lukuun ottamatta.  Meitä oli neljä tyttöä ja äitini. Veli oli sodassa. Isäni sai tutulta Amerikan paketissa peltipurkissa kahvia ja kumisaappaat.

Talvisodan päätyttyä v 1940 leipäviljan säännöstely aloitettiin ja ravintorasvat samana vuonna. Hamstraus alkoi. Marraskuun 22.päivänä 1940 joutuivat säännöstelyn piiriin liha ja lihajalosteet.

Muistissani on Pieksämäen silloisesta kauppalasta tulleet hamstraajat, jotka tulivat junalla Siikamäkeen ja kotiini Kuikkalaan. Tietoon oli tullut teurastusaika ja heille kelpasivat myös teurastuksen sivutuotteet.

Maidon ja kerman säännöstely alkoi joulukuun 1.päivänä 1940.

Näin alkoi meillä Musta pörssi.  Äitini vaihtoi lihalla ja voilla sokeria ja muita talouteen tarvittavaa.

Perunat ja kananmunat kortille. Alkoholijuomat olivat oma lukunsa, kertoo kirja. Myyntiä säännösteltiin sotavuosina tiukasti. Tästäkin syntyi ”viinan pimeä kauppa.”

Viinaa keitettiin ja sitä oli kovin vaikea valvoa.  

Säännöstelystä johtuen omatoiminen puutarhaviljely lisääntyi, kerhopalstat olivat neuvojien ohjauksessa ja luonnosta kerättiin marjoja ja sieniä. Mm. kotieläimien pito lisääntyi ja kotipossuja kasvatettiin kaupungeissakin. 

Kun Suomi irtaantui vihdoin sodasta, säännöstelyn purkaminen lähti vähitellen käyntiin. Ensin vapautettiin syksyllä kananmunat, joka oli lähes täydellisesti epäonnistunut ja v.1947 suola, marmeladi, liha ja peruna v. 1949 tupakka.

Kessua kasvatti isänikin, kuivasi lehdet ja hakkasi kessupölkyllä, väänsi sätkät koneella ja se näytti ihan onnistuvan.

 Myös maito ja ravintorasvat vapautettiin säännöstelystä v. 1949 ja kansanhuolto    
 lakkautettiin syksyllä 1949 ja kaikkiaan 162 käytössä olleesta ostokortista oli jäljellä vain yleisostokortti.

Tämä aika opetti kaikkia selviytymään ”tarkkana keittiössä, lämpöä säästäen, vettä ja vichyä korvikkeeksi” ja konstit keksittiin. 

Erikoisesti jäi mieleeni JALKINEIDEN HOITO

”Sotavuosina uusien jalkineiden saanti oli kiven alla.” ”hoitamalla voidaan niiden ikää jatkaa huomattavasti.” Tämä olisi tärkeää tänäänkin. Vielä minunkin muistissani ovat paperikengät ja puupohjat. 

Kirjassa on ruokaohjeita luukeitosta pettuleivän leipomiseen kuin tuhkalipeän käyttöön, kotitekoisen saippuan keittämiseen. ”Oli paperisia vuodevaatteita, silla villan korvikkeena, patjantäytettä niittyvillasta ja heinälaatikko, jota voi vieläkin suositella. 

Monista sen ajan konsteista ja korvikkeista on jäänyt käyttötietoja tähän päivään.

Sota-aikana oli tanssikielto. Konstithan siihenkin tarvittiin, kun ”nurkkatanssit” pystyyn pistettiin.

Varsinkin silloin, kun isän Helsinkiin menevän junan jarruvalot olivat hävinneet näkyvistä. Vähän kuin salassa nuoriso kylältä tuli Kuikkalaan tanssimaan. Äitini antoi luvan, musiikki omasta” rammarista,” jonka veljeni oli taloon hankkinut.   Myöhemmin kylän talkoissa oli lupa tanssia ja talkoita pidettiin mm. heinätalkoot, perunankaivu, rukiin niitto ja muistiini jäi pellavanloukutustalkoot. Sakilla työt sujuivat, auttaminen oli yleistä. Siirtolaisia asui melkein joka talossa ja useitakin perheitä samassa tuvassa, samalla hellalla keittonsa keittivät.   

Mihin katosivat yhdessäelämisentaidot?

Pitäjällä pidettiin opintokerhoa, jossa toden teolla nuoriso opiskeli ja puuhamiehenä oli meillä Jäppilässä Pienenniemen Lassi.

Mitä siitä sitten ihmisetkin sanoisivat?
Tämän nimisen kertomuksen löysin Korvessa ja valtatiellä nimisestä keskikoululuokille tarkoitetusta vanhasta kirjasta, jonka olivat koonneet Kauko Haahtala ja V.A. Haila. Tällä kirjalla oli tarkoitus johdattaa opiskelijoita  "hyvän kirjallisuuden pariin." Yllämainitun otsikon oli nimi Sakari Pälsi (1882-1965) ja jo alkuun hän toteaa, että "Sehän oli usein kysyttävänä ennen vanhaan , niinkuin on vieläkin." 
Kirjaan oli koottu tekstiä mm. Juhani Aholta, Veikko Huovinen, Aleksis Kivi,  Maila Talvio ja Mika Waltari, kuin myös runoja Kaarlo Sarkia, Yrjö Jylhä, V.A. Koskenniemi ja Eino Leino. 
Keskityn tässä tuohon Sakari Pälsin juttuun. 
Mitös siitä sitten ihmisetkin sanoisivat, "jos ruoka pidoissa kesken loppuisi, ja jos ei omissa leivissä kestetä ja kun nälkävuosina käypäläisillekin jaettiin." Vielä jatkoa, kun hän hevosensa lähetti paraaseen raviin, vaikkei rikkovaan laukkaan. Sen miehen ei milloinkaan nähty ajavan käymäjalkaa, mitäs siitä ihmisetkin olisivat sanoneet." 
Tähän samaan voisin muistella lapsuuden kotini ohi ajavia hevosmiehiä. Aina talon kohdalla juosten, vaikka ohi päästyä sai hevonen lönkötellä. 
"Kun Laurilan isäntä hintain noustessa poltti heinälatonsa ja kyläläiset apuun riensivät, kuultiin ukon hokevan  Ja mitäs nyt ihmisetkin sanovat, kun Laurilan Jussi latnsa poltti. 
Ja jos juhlissa kommelluksia sattui, "johan sitä ihmisetkin olisivat nauraneet." 
Oli tapauksia, "joissa hyvin kävi eikä kellään ollut mitään sanomista." 
Jos morsian ei häissään kaunis ollut, "jos toisin olisi, olisivat asiat hullusti. Vaikka sattuu joskus sikotauti morsiameekin, eikä hänestä ole silloin kynttilän välissä näytettäväksi. Mitäs semmoisesta ihmisetkin sanoisivat!" 
Kun vielä isäntä poikiaan neuvoi, ettet ota muuta kuin kaksi ryyppyä, vaikka tarjoisivatkin.Mitäs siitä ihmisetkin sanoisivat?" 

Tämä oli ja on vieläkin jonkinlainen peloke esim. kyläyhteisön asukkaille. Jos teen näin tai sanon  noin, saattaa tulla yhteisön keskuudessa arvostelua, sitä sanomista. Yleensä naapurustossa nähdään asiat oikein ja ainahan voisi yllättä kuulijat jutuilla, hämmästyttävillä jutuilla. 
On sanottu, että älä välitä kyläläisten sanomiasista. Tosin saa pahan mielen, jos jutut ovat keksittyjä, valhetta. Ei kukaan kiellä mielikuvitukselta, siitä saa viritystä ja kontrolli pelaa ja se on hyvä.  
 
 
 

Toimita talosi

Jatkan omaa arviointiani kirjasta:

Toimita talosi

Luin tuon Helena Anhavan kirjan Toimita talosi 284 s. Ilmestyi v. 2006 painopaikka Otavan Kirjapaino

Sanon ihan suoraan, että sattuipa luku ihan oikeaan aikaan!

Helena Anhava on Lauri Pohjanpään, tunnetun runoilijan, teologin ja opettajan tytär.

Anhavan teosten luettelossa kirjan sisällöksi on pantu impressioita.

Jo ensilehdellä on isän Lauri Pohjanpään ilmaisu ”Toimita talosi” Ja jatkuu ”Se on toisesta kuningasten kirjasta, sen 20.luvusta. Tämä sanonta on profeetta Jesaja, Aamoksen poika sanoi  Hiskialle, joka sairastui ja oli kuolemaisillaan: ”Toimita talosi sillä sinä kuolet etkä enää parane.” 

Helena Anhava on julkaissut runokokoelmia, aforismeja, novellia ja kuunnelmia. Hän on myös suomentaja.

Helena Anhava sanoo pitävänsä tuosta ilmaisusta ”Toimita talosi.” Hän käsittää sen aineellisena ja henkisenä. Ja jatkaa samalla. ”Hävitä rojusi, ettei se jää jälkeenjääneitten tehtäväksi. Selvitä välisi eletyn elämän ja maailman kanssa.”

Anhavan kirja kertoo koulu - ja sota-ajan muistoista ja sattuvasti sanottua kirjoittajan ”kipeistä asioista, jossa ei ole kyse syyttämisestä tai hyvityksen velkomisesta vaan sen kertomisesta miltä on tuntunut.”

Tämän allekirjoitan täysin.

Samalla hän käy läpi sen ajan silmäätekevät, kuuluisat ihmiset eikä jätä appivanhempiaan kuin ei lähisukuakaan vähälle.

Sota-ajan historia on nuoren naisen kokemana järkyttävää luettavaa. Miten nämä asiat kokee tämän päivän nuori? Myöhemmin hän sanoo:” Vanhemmiten herkistyy entisestään; Ehkä sitä on vähän kuin ravistunut saavi, jota vanteet eivät enää pitele. Osansa lienee myös sillä, että pojanpojat ovat jo aikamiehiä.”

Näin kirjoittaa Helena Anhava reilusti yli kahdeksankymmentä tänään.  

Lisäksi kirjassa näkyy myös syvästi tuntevan runoilijan ”halu ymmärtää lapsia ja sielultaan haavoittuneita. ”Kun puolustan lapsia, itseänikö puolustan? Ehkä niin. Erilaisuuksia on puolustettava. Maailmassa, joka ei koskaan tule täysikasvuiseksi.”

Kirjasta löysin vielä Risto Rasan runon:  

              ”Ehkä lapsi katsoessaan minuun

              näkee sen lapsen joka joskus olin.

              Ja on kuin olisin jotakin

              saanut anteeksi.” 

Kyllä tämä kirja on Helena Anhavan elämäntarina.

Jatkan kehotuksesta Toimita talosi:

Meillä varsinkin vanhoilla ihmisillä on vimmattu tapa säilyttää kamppeita ja tavaroita, jos joskus tulisi tarvetta niitä käyttää. Jos ja jos. Jos vaikka sota syttyisi. Jos tuleekin pula-aika. Jos tuotakin joku kysyy, niin siinähän se on.

Ja aitat on ahdettu tarpeettomista tavaroista, komerot käyvät pieniksi. Sitä on vain joskus ostettu ja tallennettu, jos sattuisi tarvitsemaan. 

Itsekin olen syyllistynyt tällaiseen. 

Löysin jokin aika sitten aitasta muovipussin lasten pieniä vaatteita. Jaa, täällä ne ovat. Suurin osa hyvin säilyneitä ja siskoni ompelemia. Voi, tuotakin muistan poikani pitäneen pienenä ja tuossa on tyttärelleni ihan ammattikoulun opettajan ompelema mekko. Miten ihana. Ja tuon toi naapurin emäntä saunajaistuomisena toisen tyttäreni Leenan synnyttyä, ihana sininen essu valkoisin koristein. Jaa, kyllä nämä saavat olla. Näillä on tunnearvoa, ei voi hävittää.

Pitämättömät vaatteet joutavat pois. Onhan sanottu, että jos niillä ei ole pariin vuoteen käyttöä, ne voit hävittää. 

Ymmärrän tätä sodan jälkipolvea, joka eli pula-ajan eikä ollut poisheitettävää, vaan kaikelle oli käyttöä joko korjattuna tai uudelleen kuositettua. Siitäkö ajasta on jäänyt meille tämä niin säilyttämisen kuin hamstraamisenkin vimma.

Tyttäreni palautti minut ajan tasalle, kun kerroin mistä ja milloin olen tuon ja tuon matkamuiston mökin ikkunan väliin ostanut. Kerroin niistä ja sanoin, että laitan tietokoneelle muistiin jokaisen historian. Hän kysyi: Ketä varten? Jaa. Ja hän lisäsi: Kirpputoreilla on paljon noita matkamuistoja eikä niistä olla kovinkaan kiinnostuneita. Ymmärrän äiti, että ne ovat sinulle tärkeitä.

Niinhän se on. Vain minulle. 

Asuntoa vaihdettaessa muuttoauton lavalle voidaan paljon ”taloa toimittaa.” 

Käymätön, tarpeeton on siinä vaiheessa nopeasti hävitetty. 

Tämän kirjan lukeminen tuli minulle ihan oikeaan aikaan!

Vaikka en ole toivottavasti ihan vielä loppuni lähellä, on silti tarpeen ”toimittaa talo.”

Jukka – Pekka Palon syntymäpäivähaastattelu radio 1

Jukka – Pekka Palon syntymäpäivähaastattelu  radio 1

                                                       Haastatteli Riikka Rahi

Tämä tapahtui jo viikkoja sitten, mutta se on jäänyt jotenkin olemaan ajatuksissa.

Kuten sanotaan mietityttämään.

Jukka-Pekka on tunnetun näyttelijän Tauno Palon ja Kirsti Ortolan poika.

syntyi 1954

Heti alkuun sanoi, että ”näytteleminen on ujon miehen kosto.”

Kertoi olevansa ujo ja yritti voittaa pelkonsa.

Meille hän ei oikein näytä vaikuttavan ujolta ja koulukepposista kuultuamme aika vilkas kaveri.  

Asiat, mitkä erikoisesti jäivät mieleeni haastattelussa, olivat:

Hän on positiivinen eikä haikaile menneitä,

ei ole katkera ja asia mitä toivoo tällä hetkellä

on terveys, sitä toivoo.

Hän toteaa:

näytteleminen, ”se on sellainen juttu, joka on osa tätä hommaa eli elämää.” 

”Ei määränpää ole tärkeä, tärkeää on matkalla olo.”

Tämä on maailman matkaajan Kyllikki Villan aforismi.   

Olen ollut hänen kanssaan matkalla, en todellisuudessa, vaan näiden hänen kirjojensa mukana. Ja millä matkustettiin? Rahtilaivoilla. Hän sanookin ”Rahtilaivat löysin vuonna 1965”

Kaikki hänen matkakirjansa olen mielenkiinnolla lukenut jo toiseen vai liekö jo kolmeen kertaan, ja aina ne ovat jollakin tavalla koskettaneet.

Erikoisesti ihastuin kertomusten aitouteen. Jos on vähääkään matkustamisesta pitävä, jää niihin koukkuun. Näin kävi minulle.  

Luin viimeksi hänen kirjansa Myrskyssä (kolmas lokikirja) Eläydyin (tuon 75v)  ja samaistuinkin täysin, minä nyt 78 v. joka toispuoli halvaantuneena sinnittelen myös tasapainoni kanssa pysyäkseni pystyssä ihan tavallisessa elämässä, saati sitten miten laivassa ja myrskyssä?

Tämän kirjan tapahtumat alkoivat Rotterdamin satamasta, jonne tytär Saara oli hänet saatellut. 15.12.1998. Hän haluaa matkustaa yksin, oman itsensä kanssa. Ymmärrän.  Kanssaihmisiltä hän toivoo ystävällisyyttä ja syö mielellään kapteenin pöydässä.      

Hän oli lähtenyt matkalle, sille ”viimeiselleen,” kuten itse uskoi, vaikka ei se ollut viimeinen.

Tämä vanha rouva työskenteli hytissään, käänsi kirjallisuutta ja samalla luki paljon.

Näistä matkoista hän kertoi nauhalle, joista sitten syntyivät mielenkiintoiset ja meitä  vanhenevia naisia matkalle lähtemään rohkaisevat matkakirjat.

Työskentely hytissä vaikeutui, kun myrsky heitti tavaroita hytissä, pöydät ja tuolit seilasivat ja ” joka ainoa lihas kipeä niin kuin olisin kuumeessa.”       

Hän ilmoittaa heti alkuun laivan päällystölle, että ”on seilannut 33 vuotta ja tiedän, että kaikki on mahdollista.”

Mutta tämä ”teräsnainen” selviytyi vaan aika hyvin kovassa myrskyssäkin, vaikka kaatuili ja mustelmia ilmaantui. Liikkuminen alkoi pelottaa eikä laivasta satamaan selviytyminen ollut enää entisen laista. Tärkeät matkatavaratkin häviävät, ei muista mihin on laittanut, mutta sitten löytyvät.

Isot laukut aiheuttavat päänvaivaa, niiden sisältöä ei aina muista lukotkin jumiutuivat.   

Kommelluksista selvittyään kävelee kannella, hengittää kosteaa meri-ilmaa ja nauttii.

Seuraa säät, tarkentaa sijainnin ja odottaa seuraavaa satamaa, huolehtii rahanvaihdoista ja etsii iltakonjakit.  

Näillä matkoilla ei ole minuuttiaikataulua eikä liiemmin hyttimatkustajia. 

Ajatella, että hän uskaltaa tunnustaa ”olen tulossa vanhaksi, pelkään omaa hölmöyttäni ja kaiken sen takana on kasvava epävarmuus omista kyvyistä.”

Tosiasia lienee seikkailu, uusien kohtaamisien jännittävyys.

Hänen rehellisyytensä minua erikoisesti viehättää, koska niin usein vanhuus ja epävarmuus peitellään, kielletään, kuin se olisi häpeä, ei siitä ainakaan tohdi paljon puhua. Hän miettii, että miten vanha ja miten kaukana kaikesta hän on, ja että ”tätähän olen lähtenyt hakemaan.”  

Lähettää fakseja, odottaa fakseja ja kaipaa välillä kotiakin.

Näin hän selviytyi Tanskan salmista ja odottaa etelä-Amerikan ja Chileonen. ”menen vaikka Ushuaiaan, mutta en tiedä riittävätkö rahat.” 

Hän matkustaa Puolan Gdynian kautta Hampuriin ja tähtäimessä on Chiile.

Usein muistelee edellisiä matkoja, satamia ja kohtaamiaan ihmisiä.

Ikävä kyllä olen matkareitistä ehkä seonnut, mutta matka jatkui etelä Amerikan kautta Chileen ja myrsky yllättää, pahempana kuin milloinkaan. 

Panaman kanavan kautta Atlantille, josta pitkä laivamatka alkaa.

Skotlannissa löytää kaupan ”kun on ollut niin kauan ollut ostoskelematta.”

Muistan erään hänen mietteensä ”Kyllä rahan käyttö tuottaa minulle jonkinlaista nautinnollista, ihanaa moraalitonta iloa” 

 

Pelkää jo pohjoisen kylmyyttä ja on ikävystynyt. Kotiintulo jännittää.   

Viettää viimeisiä öitä huonosti nukkuen ja penkoo, tarkistaa laukkujaan.   

Tullaan Gdanskiin ja siitä siirtyy Finnseal – nimiseen laivaan. Kaikki järjestyy, miehistö on suomalaista. Laiva menee Szecenin kautta ja väsyneenä jo toteaa, että ”minähän olen aina ihan hoopo laivoissa.”

Satakymmenen päivää on ollut poissa. Koti ja uudet asiat ja nyt on kevät 23.4.1999.   

 

Etupäässä olen mukana hänen monissa ajatuksissaan, kuin omissanikin matkan varrella.

Tältä näyttää Maijan blogi

Ja tähän ryhtyy Pikku-Honkalan Maija pian kirjoittamaan...