Jotain sentään olen katsonut televisiosta, kun
löysin kandit, nuorien
lääkäriksi valmistuvien joukkion, jotka tutustuivat sairaalassa
tulevaan vaativaan työhönsä. Ja mitä siinä erikoisesti teroitettiin, ainakin
minun mielestäni ihmisen, potilaan kohtaamista. Mitä siinä pitäisi
huomioida?
Kun ja jos on varsinkin kysymyksessä vaikea tapaus,
siinä erikoisesti lääkärillä on ratkaiseva rooli.
Olen joutunut tämän pitkän sairauteni aikana monien
lääkäreiden kanssa tekemisiin ja heistä on jäänyt niin miellyttäviä ja
asiallisia kuin tympeitäkin kohtaamisia muistiin, vaikka sitä vanhaa kunnon
”kunnanlääkäriainestakin” olen tavannut.
No, kaikista jotenkuten selvisin, vaikka liika
lääkitys aluesairaalassa meinasi viedä ja melkein veikin minut myrkytystilaan,
jota ei silloinen lääkäri koskaan myöntänyt, vaikka yliopiston lääkärin
kehotuksesta teinkin valituksen potilasasia-asia neuvottelukuntaan, eikä sitä
käsitelty. Surullisin kohdallani, kun jouduin halvaantuneena näyttämään
kävelytaitoani epilepsialääkärille ja hän ihmetteli äkäisesti, ettekö tosiaan
pysty kävelemään tuota suoraa viivaa myöten ettekö todellakaan pysty. En
pystynyt.
Ellei tyttäreni ja hoitaja olisivat minua saattaneet
huoneesta ulos, en olisi itse päässyt. Toivottavasti ei tänä päivänä tapahdu
tallaista.
Potilaallakin on kyllä vaisto nähdä lääkärin
suhtautuminen. On kiire eikä potilaan kysymyksiinkään ehditä vastata tai hän ei
uskalla tai muista kysyä. Jos on tarvis, olisi hyvä ollakin potilaalla tai
saattajalla ihan lista kysymyksistä.
Ja vielä jatkan tästä vanhuuden höperyydestä.
Kun kerroin pojalleni miten sain pulssini nousemaan
ja kuntopyörällä ajaminen onnistui, Matti huomautti, ettei enää ole aiheellista
tässä iässä rynniä eikä kuntoilla yli kestokyvyn, eikä uskotella jaksavansa
niin kuin nuorena. Ei, nyt vain pientä liikuntaa, mikä tuntuu hyvältä. Asustaako meissä kehumisen vimma? Hyvä
muistuttaa. Ei olla enää nuoria! Se aika
jo meni.
