”Et yksi vain olis´ kahden tahto, ilot yhdet kuin
murheetkin.
Tämän olen kuullut laulettavan monissa vihkitilaisuuksissa.
On siinä kuitenkin ehto, toivomus, eikä selvä pakko
yhteisestä tahdosta. Muuan vanhempi nainen tokaisi:
Et suinkaan tuota usko.
Nämä toiveet saivat minut miettimään, voisiko olla
näin?
Sama tahto, samat toiveet eivät saata toteutua vaikka
yhdessä eletäänkin ja ihan avioon asti on päästy.
Siinäpä ohje, sellaisenaan loistava, eikä varmasti
ihan itsestään selvyys kuitenkaan.
Ehkä nuorena, vastavihittynä sitä tottelee ja jos
varsinkin on epävarma miten jatketaan ja tyytyy vain toisen tahtoon. Liekö se
toisen osapuolen pompottaminen sitä entisaikojen patriarkkaisuutta?
Kun kaksi
ihmistä solmii avioliiton, kummallekin tulee tai on tullut omat mielipiteet ja
tavat kuin tottumuksetkin.
Ei se paikkaansa pidä eikä toteudu ainakaan
vanhemmalla iällä. Omaa tahtoa, jota vielä nämä eletyt vuodet ja kokemukset
korostavat, ei pidä suinkaan kokonaan hylätä.
Olla siinä sitten sovussa, puikkaroida ja turvautua
vaikka valkoisiin valheisiin,
väitellä voi vaikka mistä pienestäkin, jos niin
tahtoo. Turhaa se kuitenkin on.
Isännän kuin (emännänkin)
ääntä, ei saa toinen rajoittaa.
Iän myötä nämä asiat kuin halutkaan eivät aina
toteudu eikä sovittelukaan auta, ja siksi on muistettava, että olemme sittenkin
jokainen yksilöitä. Yksilöinä, vaikkakin vuosikymmeniä yhteiselämässä olleena.
