Yllätyksiä 2

                                      Yllätyksiä 2.

Kun ihminen joutuu yllättäen toisten hoidettavaksi, hän menettää osan itsestään, hän on avun tarpeessa joka asiassa. Eihän tämä tosin minulle ollut ihan uutta, mutta pelottavaa.    

Siis sairaalahoitoon, ensin keskussairaalan ja sitten paikallisen terveyskeskuksen akuuttiosastolle ja sieltä kuntoutusosastolle. Täällä viimeksi mainitulla sain pätevää opastusta kävelyyn ja tasapainon hallintaan.

Tein siis kierroksen ja mitä niistä olosuhteista jäi mieleen?

Olen aina kehunut Pieksämäen sairaalaa. Täällä olen tietysti lähellä kotia ja se mahdollistaa paremmin mm. läheisten vierailut.

Ja hoitajat, he olivat ystävällisiä, asiansa osaavia ja huomioivat erikoisesti potilaan kunnon. Kuntoutusosastolla ensin tarkkailtiin, sitten aloitettiin tarkoin ohjein potilaan siirtyminen sängystä ylös, tasapainon toimintaa ja selviytymistä esim. pesuissa. Vaikka hoitohenkilökuntaa oli (ainakin minun mielestäni) liian vähän, he jaksoivat huolehtia meistä ja tehdä työtä kanssamme. Joskus kiire ja hoitajien kova työpaine säälitti.  

Kuntouttajani oli tällä kertaa Riitta Väisänen, jonka ohjauksessa tein lihasvoiman liikkuvuus- ja tasapainon harjoittelua, nojapuu- ja porrasharjoittelua sekä iltapäivällä mm. alaraajojen lihasten venyttelyä vuoteessa, jonka tunsin hyvin rentouttavana. Hän selosti perusteellisesti miten toimia ja mihin liike vaikuttaa. Erikoisesti jäi mieleeni miten hän opasti rollaattorista siirtymistä vuoteeseen, kuinka se oikea jalka ottaa askeleita sivulle, vielä vähän ja sitten vasta istumaan. Jos vain keskittyi kuuntelemaan, sai perusteellisia ohjeita. Kun ensi kerran tapaa kuntohoitajan, sitä jännittää ja pelkääkin. Riitta osasi ottaa rennonolla asenteellaan kuntoutettavan mukaansa.  

Hänen mottona oli; Elämä on valintoja.

Kun sitten pääsin yllättäen jatkokuntoutukseen Kyyhkylään, sinne jouduin ”raakileena”.

En pystynyt liikkumaan esim. pesutiloissa/vessassa, kun pelkäsin lattian liukkautta ja jännitti. WC-paperitkin ihan väärällä seinällä minun suhteen ja kaikki piti kurkottaa etäältä. Suihkutuoli tuotiin pyynnöstä, mutta auttaja/hoitaja kieltäytyi auttamasta ja sanoi, että täällä täytyy olla omatoiminen ja yrittää. Minä yritin. Varpaita en saanut pestyä enkä uskaltanut kurkottautua pelosta, että tuuskahdan korkealta tuolilta kaakelilattialle nenälleni. Tuskastuin ja sanoin hänelle rumasti. Kun liikuin rollaattorin avulla, se vaikeutti vielä siirtymistä, vaikka tukena kuitenkin. Jospa hoitaja ymmärtäisi mitä vaatii potilaalta, jonka mieli on jo entisestään osittain rikki.  

Kuulin, että näihin tiloihin on tulossa remontti lähiaikoina.

Täälläkin minua testattiin jälleen tasapainon ja kävelyn suhteen. Sain pisteet selviytymisestä ja ”Niko” kävelytti minua ”juoksumatolla.” Häneltä sain  rohkaisevaa palautetta. Uskalsin jo odottaa miten tänään osaan ja miten pystyn jalkoihin katsomatta ottamaan askelia. Tv-kuvaa katsoessa unohti jalkansa ja oikean polven asentoa seurattiin. Näin hyvä!

Jaksatko vielä, hän kysyi ja sitten pieni hetki huilattiin.  Kun minut kiinnitettiin vielä polkemaan pyörää istuen, se tuntui tutulta ihan kuin Pikku-Honkalassakin.  

Täällä oli myös mahdollisuus piipahtaa alakerran ravintolassa, jossa joimme vieraamme Aulin kanssa kahvit kuin myös konsertissa juhlasalissa, jossa kuulimme tuttua puhallin musiikkia, ja sinne meidät vietiin pyörätuolissa. Ruokalassa saimme kerran kuunnella musiikkia ja esittää omia toivomuksiamme. Nämä katkaisivat sopivasti päivän vakio-ohjelman.

Yllätys 1

Näitä elämässä tuppaa olemaan. Olin lomalla, ihan noin vain. Jouduin sairaalakierrokselle, joka alkoi KYSistä. Ja nyt olen kotona täällä Pikku-Honkalassa ja siis olen jälleen elämässä kiinni vai sanoisinko, että mukana. Kiinni jossakin ehkä tarkoittaa kuin liimattuna, kuin jatkuvaa pysymistä tässä tilanteessa. En tiedä. Näissä kiemuroissa tapasin useita keski-ikäisiä ja vanhuksia, jokainen hoidon tarpeessa, omanlaisensa, jokaisella omat vaivansa. Eräs heistä tuotiin jo Pieksämäen akuuttiosastolle huonekaverikseni. Olkoon hänen nimensä vaikka Siiri, joka jo muutama vuosi yli yhdeksänkymmentä, mutta niin terhakka ja aikaansa seuraava mummeli. Ja kun siirryin kuntoutusosastolle, siinä Siiri taas samassa huoneessa terveen näköisenä ja punakka hyvätuulinen hymy kasvoilla. Usein hän sanoi: ” Eletään nyt näinnikkään.” Hän oli rakastunut sodan aikana nuorena neitona sotapoikaan, vihitty kirkossa sotilaspuvussa olevan pojan kanssa, naitu maataloon ja tehnyt raskaita maatalon emännän töitä, synnyttänyt lapset ja ollut onnellinen. Hän oli paljon kokenut myös murheita elämänsä aikana jäätyään leskeksi. Näissä muistoissa Siiri viipyi pitkään kertoessaan minulle. Kun hän eräänä yönä aikoi vain pistäytyvänsä kaikessa hiljaisuudessa hyyskässä, tuli kaatuminen ja soitin hoitajat apuun. Huomasin verta lattialla. Ei kuitenkaan isompia vaurioita ilmaantunut kuin kipua olkapäässä, joka korjaantui aikanaan ja Siiriä ruvettiin kuntouttamaan. Pedistä nousemista ja kävelyä opeteltiin samoin kuin itsekin ja vähin erin Siiri kulki käytävillä kävelylaitteen turvin jo ruokasalissa syömässä. Hän jumppasi petissä, jalat alkoivat vahvistua ja hymyä näkyi enemmän mummon kasvoilla. Siirillä oli mottona: Eletään nyt näinnikkään. Ja niin elettiin.