Aila
Meriluoto
runoilija, kirjailija ja suomentaja (synt. 1924).
Puoliso Lauri Viita (1948-1956 ) ja Jouko Paakkanen (1928-2004).
Hän oli Pieksämäen yhteiskoulun rehtorin K.A.
Meriluodon tytär.
Muistan keskikouluajalta, kun me ”junalaiset”
tarvitsimme rehtorilta todistuksen, jolla sitten lunastimme koululaislipun
VR:tä. Kun en saanut todistettavaa lippua koulun kansliasta, rehtori Meriluoto
pyysi mukaansa hakemaan se hänen kotoaan, joka oli vähän matkan päässä samalla
Keskuskadulla. Niin menin ja sain junamatkaan oikeutettavan todistuksen. Koti
oli kaunis ja siisti puutarhoineen ja kukkaistutuksineen.
Meriluodon äiti oli saksankielen opettaja ja Sirkka sisko
muutamaa vuotta Ailaa vanhempi.
Ailan intohimona oli lukeminen, jota varsinkin äiti
paheksui. ”aina nenä kirjassa.” Se oli yleisesti muutenkin sille ajalle
turhuutta.
Myöhemmin tulivat runot ja kirjoittaminen.
Aila kertoo, että ”äitini oli suuri vaaleanpunainen
nainen.”
Mekko meni taululle
Kirja
alkaa ”lähtö muistamiseen, kun ikkunoita laudoitettiin
ulkopuolelta umpeen.”
Aila kertoo: ”Meitä piiskattiin kun rähinä kävi
liian häiritseväksi ja aina se oli äiti. Tuntui kuin jokin turvallisuus oli
pettänyt. En tiedä tuliko meistä kilttejä, ainakin meistä tuli nitistettyjä. Minä
en osannut mitään enkä oppinut mitään. Istuin kyyryssä ja kirjoitin. Minussa
heräsi farisealainen tunne: Mehän ollaan parempia kuin nuo muut.” Pieksämäellä
vallitsi kastijako, oli Rossit, Sepät, Weijot, Siivoset. Ei Hjeltit, Morjat,
Mannermaat… oli olemassa vielä kermojen kerma.
Aila joutui kerran taululle ratkaisemaan
matematiikan laskutehtäviä opettajana Eero Rossi käskystä ja Ailalla uusi
mekko, jossa melkoisesti kasvunvaraa. Tämä opettaja oli kertonut kotonaan
illalla, että Mekko meni taululle.
Nuori runoilija oli haaveidensa kanssa yksin,
mieluummin vetäytyi omiin oloihinsa.
Sota syttyi ja isä vaihtoi virkamiehen formunsa ja
ajoi Citroenillaan ympäri pitäjää jakaen lkp- määräyksiä. Aila kertoo:
”Marraskuun viimeisenä aamuna alkoivat sireenit
soida kesken matikan tunnin. Hätäisesti juostiin tiheinä laumoina joka suuntaan
kirkonkellojen jo läpätessä vaara ohi – merkkiään.”
Radiossa oli jo ilmoitettu, että Neuvostoliiton
armeija on aloittanut hyökkäyksen rajan yli Suomen puolelle. Isä kiinnitti
nastoilla seinään kartan sitä mukaa, kuin ryssän joukot tunkeutuivat rajan yli.
Koulun käynti keskeytyi ja yhteiskoulusta tuli
kenttäpostikonttori, jossa mm. Ailakin lajitteli rintamalta lähetettyjä
kirjeitä.
Myös kotiin majoitettiin sotilaita, Takaniemi, jonka
rehtori isä oli ostanut ja rakennuttanut sinne huvilan, oli miehitetty.
Ja Aila kertoo: ”Joulukuun alkupäivinä pääsimme
ripille eikä kirkon suuria ikkunoita voitu pimentää ja siksi toimitus tapahtui
valoisan päivätunnin aikana. Minulla oli pitkä valkoinen puku, sekin ”mekko
meni taululle tyyliä.”
Jouluaattona, kun leipuri Saarisen ulkokuusen
kirjavat lamput syttyivät, ne näkyivät ruokasalin ikkunaan, silloin istuttiin
jouluaterialle. Pommituksia pelättiin
Pieksämäen risteysaseman vuoksi. Äiti joutui illaksi asemalle muonittamaan
rintamalle meneviä sotilaita. Kuutamoyöt olivat pahimpia, kun sireenien ulina
taas herätti. Jotenkin sotaan tottui, etenkin lapset tottuivat, etsivät oman
soppensa, jossa pystyvät elämään edelleen.
Koulu alkoi heinä- elokuun vaihteessa, uusia
oppilaita, Karjalasta tulleita evakkoperheitä ja tanssikonventissa soi yhtä
mittaa ” hei Karjalasta heilin minä löysin.”
Aila etsi salaa lukemista, hän oli ystävystynyt
kiinteästi myös koulukaverinsa Kirsti Ortolan kanssa.
Yhteiskouluajastaan Aila kertoi istuneensa Markkasen
Kirstin
(Rusin Kirstin)kanssa toisessa pulpetissa,
ensimmäisessä istui kaksi poikaa Rietu ja Olli, jotka kääntyivät yhtä mittaa
katsomaan ja sanomaan jotain, joku opettaja huomautti: ”Jutelkaa vasta koulun
jälkeen.” Toinen pojista kääntyi ja kuiskasi, että tavataan Tienristillä kolmen
aikaan.
Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6.1941. Lottia
komennettiin erilaisiin tehtäviin mm. ensiapukursseille ja tykkien jylinä
kuului Pieksämäelle asti.
Lottatytöt heilastelivat upseereitten kanssa,
kuiskailuja riitti.
Kuolema oli lähempänä kuin koskaan. Rehtori tiedotti
aamuhartauden jälkeen ketkä koulun oppilaista olivat kaatuneet rintamalla. ”Meidän
luokan pojista kaatui yli puolet.” Ruuasta oli puutetta, tarinoita liikkui
saksalaisista ja saksa
Ailaa kiinnostivat muut jutut. Sitten ongelmaksi
tuli likinäköisyys ja hän rupesi käyttämään laseja. Äiti totesi, paljon
puutteita. Jatkosota pitkittyi, mustanpörssin kauppa kukoisti, kaikkea ruuaksi
kelpaavaa etsittiin luonnosta. Sirkka sisko toi luettavaa mm. Rainer Maria
Rilken runokirjan, johon Aila rakastui.
Jokainen 16 vuotta täyttänyt oli työvelvollinen ja Aila
jäi Sirkan kanssa Takaniemeen rehtori isän työntekijöinä. Pyhitystä saivat
särkiä ja ahvenia henkensä pitimikseen. Ailan mieli paloi pois Pieksämäeltä
pois, pois, eikä aikonut osallistua edes yo- kirjoituksiin. Hän käveli joka
ilta yksinään kuuromykkäkoululle asti,
Pyhityn rantaan. ”Tiesin kuolevani. Tiesin, että
Suomi kuolee”
Oma kahdeksasluokka (yhdeksän oppilasta) oli
muodostunut kuitenkin tärkeämmäksi yhteisöksi jopa Ailalle.
Penkinpainajaisiin Maavedelle ajoivat junalla ja
pikarillinen makeaa viiniä oli varattu jokaiselle. Kirjoituksista tuli
yleisarvosanaksi laudatur.
Tyttöjä meni työleirille, jossa opeteltiin leipomaan,
tiskaamaan ja laittamaan ruokaa. ”Aina oli jotain kärähtänyt.” Juhannuksena oli
lomaa ja lakkiaiset. ”Oli kummallista palata Pieksämäelle, vaalean puutarhan
ympäröimään taloon. En oikein löytänyt sieltä itseäni.”
Vanhempani olivat kai luulleet että vahvistuisin ja
kauan eläisi, kun menisin oikeitten ihmisten hommiin.
Tartuin sisareni käteen ja astuimme junaan ja
Helsinkiin opiskelemaan.
Aselepo tehtiin 5.9.1944.
Nämä molemmat kirjailijat niin Helena Anhava kuin
Aila Meriluotokin joutuivat sodan kokeneiksi, jotka uskalsivat kirjoittaa
omat juttunsa. Miltä tuntuu, miten selvisin.
Jotkut ovat paheksuneet heidän kertomia asioita
esim. kotioloista, mutta en tiedä miksi pitäisi kaunistella ja hyväksyä
kokemaansa vaikenemalla.
