Se ei tule kello kaulassa.
Muutama suvi sitten ajoin kolarin tultuani kotoa
maantielle.
Näin kyllä vasemmalta tulevan auton, jolla oli
etuajo-oikeus, mutta kovalla vauhdilla kuitenkin
lähestyi.
Tuosta ehdin, ajattelin ja niin törmättiin. No, rysäys
kuului enkä päässyt ulos kuljettajan puoleisesta ovesta, vaan hilasin itseni
apumiehen puolelta. Ovi ei auennut ja se meni pahasti ruttuun. Pienempiä kolhuja sai toisen osapuolen auto,
mutta pääsi jatkamaan matkaansa. Selitin kuljettajalle, että syy on minun, koska
näin varomattomasti tulin sivutieltä.
Siihen ajoi naapurin opettajarouva, jonka pyysin
soittamaan kotiini.
Sieltä kerrottiin tulevan pian toisen naapurin (Kimmon),
joka hoitaisi minut kotiin ja veisi autoni saman tien korjaamolleen.
Tottakai säikäys oli melkoinen, hyvä että pääsin
sisälle.
Tyttäreni Leena oli vastassa ja otti minua kaulasta
kiinni ja sanoi:
Äiti, älä ole milläsikään, kun et kuitenkaan
satuttanut pahemmin itseäsi.
Olin pelästynyt ja itketti.
Se tuntui hyvältä.
Jos se toinen auto olisi törmännyt puoli metriäkään aikaisemmin
minun autooni, en tiedä olisinko tässä.
En kaivannut jälkiviisautta enkä selityksiä.
