En
pääse eroon vanhuudesta
ja sen kanssa
pärjäämisestä, kun se jo on itsellänikin ”ovella.”
Ihan sattumalta katsoin dokumentin kakkosella ULKOSAARISTON
USKOMATON DORA 87 vuotias. Teräsvanhus.
Hän asustaa vakituisesti Turun saaristossa pienellä Lammholmin saarella. Tuulen
ja ahavan uurtamat kasvot kertovat paljon hänen elämästään. Toimittaja Mikaela
Weurlander oli koonnut tämän tarinan, tositarinan.
Jakso 1. Omantiensä kulkija.
Ja
Dora kysyy: ”Saako vanhana elää niin kuin itse haluaa?”
Niin saako? Kyllähän se on mahdollista, jos vain on
kykyä ja terveyttä itsellään, vaikkei sitä ympäristö heti hyväksy.
Kun viestitin pojalleni tästä dokumentista, että
katsopa tämä, niin hän sanoi, että kyllä sinä olet yksi Dora. Vastasin, että
olisin, jos olisin terve.-
Nyt ei ole minusta, vaan tähän joukkioon kyllä
sopisi äitini, joka eli yli 90 vuotiaaksi omassa kodissaan ja leskenä 20
vuotta. Hän lapio talvella tiet ja hiihteli vielä vävyltä 80- vuotis lahjaksi saamilla suksilla. Ja oli
iloinen ja leikkisä, hullutteli ja tekeytyi toiseksi meidän lasten tultua
käymään.
Äidillä olivat olosuhteet kylläkin aivan
toisenlaiset kuin Doralla. Hän asui maalla ja lämmitti tupaansa, hilasi polttopuut
liiteristä joko kainalossaan pari kolme kerrallaan tai papan tekemällä kelkalla.
Kylpi ulkosaunassa, teki ostoksensa yksin lähikaupungista ja söi yksinkertaista
ruokaa. Loppuaikoina siskoni Saara toi kauppaostokset ja auttoi.
Sitten jäi kerran uuniin menevät halot tuvan lattialle
eikä mummo enää pystynytkään jokapäiväisiä askareitaan toimittamaan.
Verenkiertohäiriö ja sairaalareissu, josta selvisi vielä kotiin. Kotona, tässä
tutussa paikassa mummo halusi elää vähäisen kotiavun turvin. Mutta veljeni vei mummon vanhainkotiin, jossa
ei viihtynyt eikä kotiovi enää auennut mummolle edes kesällä.
Mummolla oli ikävä.
