Vielä
tästä iästä
Tämä aihe, siis vanhuus, on edelleen tapetilla. Ihan kuin se olisi jokin uusi asia. Siitä
puhutaan, sitä käsitellään mediassa joka puolelta. Ja nyt vielä minäkin. Ja
tärkeintä kuitenkin on, kuka hoitaa ja kuka huolehtii meistä ja kuka maksaa? Ja
ennen kaikkea miten vanhusten oloja voidaan parantaa? Katsoin taannoin
mielenkiintoisen ohjelman miten muistisairaille ja afasia- potilaille voidaan
kuvasta näytettynä saada siihen liittyvät muistot esiin. Se hyvä.
Tämä ajanjakso muuttaa meitä, tämä ikääntyminen on
yleensä meillä jokaisella edessä. Usein näyttää siltä, että emme hyväksyisi
tätä, haluamme olla nuorekkaita ja selviytyä mahdollisimman pitkään omin avuin.
Ihmetellään, päivitellään vuosien liian nopeaa kulumista. Tätäkö emme osanneet
odottaa? Emmekö osanneet näihin vuosiin varautua? Tässä iässä olen jo itsekin
kokenut esim. kun olen menossa hakemaan jotain tuolta, en muista mitä olinkaan
hakemassa. On käännyttävä takaisin lähtökohtaan ja sitten sen muistan. Joko
tämä katsotaan vanhuudeksi vai peräti sairaudeksi?
Olin olevinani fiksu, kun sairastuin vakavasti ja
sanoin, että kyllä saatte viedä minut ihan ilman muuta vanhainkotiin, kun en
enää pärjää kotona. Saa nähdä.
Tyvessä olette, ette latvassa, näin äidilläni oli
tapana sanoa meille, kun olimme
olevinamme asioista tietäviä ja viisaita.
Erikoisesti me emme pysy perässä nyt tässä huimasti
kehittyneessä nykyajassa, mm. sähköisten toimintojen lisääntyessä, jos ei
lähipiiristä löydy nokkelia auttajia.
Kyllä meillekin, jotka olemme pudonneet rattaista,
on syytä järjestää edelleen asiointimahdollisuuksia entiseen tuttuun tyyliin.
Vaikka olen aikaisemmin sanonut, että on kehitettävä kaikesta huolimatta
itseään.
On otettava selvää, yritettävä.
Ja joku viisas lisännyt, kehitä itseäsi niin kauan
kuin elät, äläkä usko, että vanhuus tuo viisauden tullessaan. Ei se tuo.
